maanantai, 21. maaliskuu 2011

Kutsumusammatin äärellä…

 

Alkuun haluan antaa pienen varoituksen sanan. Alun keveys on hämäävää. Tekstin edetessä ajaudun pohtimaan mm. vanhuspolitiikkaa ja sosiaalityön profession paikkaa 2000-luvun Liettuassa. Eli sinä lukija, joka et edes tiedä mitä sosiaalityö on, tai sinua ei kiinnosta tuon vertaa, niin silloin sinun erityisesti on jatkettava lukemista.

 

 

Aloitan.

 

 

 

Aika lailla kaksi kuukautta on nyt vierähtänyt Liettuan maalla. Koko sen ajan olen myös odottanut kevättä. Toki se nyt on jo lähempänä, kuin kaksi kuukautta sitten, mutta kylmä tuuli puhaltaa, vaikka plussa-asteista täällä on saanut nauttia jo muutaman viikon. Tosin paikallisten mukaan tämä talvi on ollut pisin ja kylmin pitkiin aikoihin. (Pakolliset sääkuulumisethan laitetaan postikortteihin, miksi ei siis blogiin?)

 

 

 

Mennyt kaksi viikkoa on vierähtänyt opiskelujen parissa niinkin vinhaan, ettei kämppikseni poissaoloa ole juuri kerinnyt huomata saati kaivata. Yllättävän haastavaa on ollut tämä englanninkielellä oleminen, eläminen ja opiskelu. Aivot käyvät ylikierroksilla ja illalla uni maistaa. Menneellä viikolla olen oppinut hyvinkin tärkeitä asioita kuten esimerkiksi sen, että Siperian työleireillä pysyi hengissä syömällä rottia ja neuvostovastaista propagandaa kannatti painaa muovikasseihin, jotka olivat siihen aikaan haluttua tavaraa Neuvostoliitossa. Vaikka välillä tuskailen juuri näiden kahden kurssin työmäärää, niin joka kerta luennoilta lähtee suomityttö huuli pyöreänä ja hieman sivistyneempänä. Ja niin tuhat kertaa mieluummin kulutan vaihtoaikaani luentosalissa kuuntelemassa tositarinoita Suuresta ja Mahtavasta Neuvostoliitosta, kuin Embassey –klubin tanssilattialla. Ote keittiössä käydystä keskustelusta: Joku: ”Hei Henna….Mikset sinä lähde Embassey-klubille koskaan? Minä: Hei sinä joku (en koskaan muista kenenkään nimeä ja kaikki muistavat minun nimeni) Joo kävin siellä - kerran. Se riitti.”  Mutta meitä on moneksi. Kokemushan se on sekin. Viettää neljä kertaa viikossa Embassey-klubilla. Varsinkin heille, jotka ensimmäistä kertaa ovat poissa kotoa, vanhempien valvovan silmän alta. Ja kokemuksiahan täältä ollaan hakemassa. Eikö?

 

 

 

Menneen kahden viikon aikana olen päässyt tutustumaan paikalliseen vanhussosiaalityöhön. Ensimmäinen vierailukäynti kohdistui kolmivuotiseen projektiin, jossa pyrittiin yhdistämään sosiaalityötä ja terveydenhuoltoa kotona asuvien vanhusten avuksi. Vierailukäyntini tosin toteutui heidän toimistollaan ja sosiaalityöntekijän kanssa käydyn keskustelun merkeissä. Tyttö (sosiaalityöntekijä) taisi olla minun ikäinen ja siinä vertailimme sitten Liettuan ja Suomen vanhustenhoitoa ja ilmeneviä ongelmia. Ja kovin samassa junassa ollaan. Yksinäisyys on iso ongelma myös Liettuassa. Lapset ovat muuttaneet kaupunkiin, tai viime vuosien talouskriisin vuoksi yhä useampi, ulkomaille. Toisaalta täällä Liettuassa ikääntyneet pyritään hoitamaan enemmikseen vielä kotona. Usein tapana on, kun ikääntynyt vanhempi (tai vanhemmat) ei pärjää enää kotona, muuttaa hän asumaan yhdessä lapsensa perheen kanssa. Tämäkään muutos ei välttämättä aina ole mieluisa, varsinkin jos maaseudun koti vaihtuu kaupungin kerrostaloasuntoon.  

 

 

 

Toinen ja kolmas vierailukäyntini olivat eräänlaisissa kaupungin palvelutaloissa Niissä pääsin tutustumaan niin tiloihin kuin asukkaisiinkin. Yllätykseni, sain kuitenkin huomata, että liettualaiset vanhukset asuivat näissä varsin hyvissä ja viihtyisissä oloissa. Ehkä olin odottanut jotain aivan kauheaa tai sitten minulle esiteltiin kaupungin parhaimmat palvelutalot. Tiedä häntä. Erotuksena suomalaisiin palvelutaloihin voisi ainoastaan mainita sen, että useimmiten ikääntyneet asuivat kahden hengen huoneissa jakaen yhteisen kylpyhuoneen. Niin kuin meillä suomalaisilla opiskelijoilla on vaikeuksia omaksua asuntolaelämää, niin varmasti yksityisyyttä rakastavilla suomalaisilla ikääntyneillä olisi vaikeuksia tottua tämänkaltaisiin asumisjärjestelyihin. Tosin toisen palvelutalon johtava sosiaalityöntekijä myönsi, että toisinaan sai olla selvittelemässä ristiriitoja ja eripuraa, kun kaksi ikänaista ei oikein sopinut saman huoneen seinien sisälle.

 

 

 

Toinen palvelutalo tai paikallisesti kutsuttu, sukupolvien talo, oli mielenkiintoinen toteutus. Saman katon alla, tosin eri kerroksissa, asui niin ikäihmisiä kuin vaikeista oloista tulleita nuoria yksinhuoltajaäitejä. Nuoret äidit opettelivat vuoden tai joskus useammankin, kodinhoitoa, lasten hoitoa ja sosiaalisia taitoja. Juhlapäiviä ja erilaisia tapahtumia järjestettiin yhdessä, niin että ikääntyneet pääsivät näkemään pieniä lapsia ja nuoret äidit, ”jos halusivat”, kuten sosiaalityöntekijä mainitsi, saivat kokemuksia ja neuvoja vanhemmalta sukupolvelta. Tietenkin myös kesäisin yhteinen piha-alue oli paikka kohtaamisille. Näin pyrittiin ehkäisemään sukupolvien välistä kuilua, jota yhteiskunta helposti tuottaa, varsinkin kun ikääntyneet asutetaan yleensä saman katona alle, muista erilleen. Toimintamuoto oli minusta todella mielenkiintoinen, mutta paljon siinä jää miettimisen varaa, toimiiko se käytännössä, ja toimisiko se Suomessa? Ei ehkä kaikille. 

 

 

 

Toisaalta laitosasumisen ja kotona asumisen yleisyydestä kertoo se, että näissä kahdessa kaupungin palvelutalossa oli yhteensä paikkoja 70 vanhukselle. Nämä olivat kaupungin isoimmat palvelutalot. Tämän lisäksi kaupungilla oli ilmeisesti muutama pienempi palvelutalo. Myös katolilainen kirkko tarjosi jonkinlaisia asumispalveluja, yksityinen sektori tuskin ollenkaan. Kaupungin asukasmäärään (yli 350 000) nähden tämänkaltaisen palvelun tarjoaminen on kuitenkin Suomen mittakaavaan nähden pientä. Toki kysyntää olisi, ja monet jonottavatkin ties kuinka pitkään. Mutta jos tilanne alkaa olla se, että Liettuan väestö vanhenee, kuten koko läntisessä maailmassa, hurjaa vauhtia, ja nuori väestönosa samaan aikaan muuttaa maasta ulkomaille töihin, eikä laitosasumisen paikkoja lisätä, ollaan Liettuassa ison ongelman äärellä.   

 

 

 

Isojen ongelmien äärellä ollaan myös monen muun asian suhteen. Vuoden 2008 puolella alkanut talouskriisi on alkanut hellittää, mutta jättänyt jälkensä. Erityisesti julkisten alojen palkkoja on leikattu rajusti. En tiedä mikä oli sosiaalityöntekijän palkka ennen talouskriisiä, mutta tällä hetkellä se on noin 1000 litaa (300 €) kuukaudessa. Vertailun vuoksi liettualaisten keskiansiot ovat 1500 litaa kuukaudessa. Sosiaalityöntekijöiden palkat ovat siis reilusti alle keskitulon, puhumattakaan palkan suhteesta koulutukseen. Sosiaalityöntekijä kun täälläkin on akateemisesti koulutettu yhteiskuntatieteiden kandidaatti tai maisteri. Täällä siis myös kandin papereilla on pätevä sosiaalityöntekijä, toisin kuin meillä Suomessa. Mutta täälläkin ammatin voi ja ehkä kannatta miettiä palkan suhteen. Minut blogini kautta löytäneet kuopiolaistytöt ottivat kaksi viikkoa sitten minuun yhteyttä. Olemme tässä jo muutaman kerran tavanneet ja vaihtaneet suomalaisia ajatuksia kaupungista ja Liettuasta – suomeksi. Tytöt ovat suuhygienistiopiskelijoita Kuopion ammattikorkeakoulusta ja tekevät täällä kolmen kuukauden harjoittelua. Heille puolestaan oli kerrottu, että suuhygienistit tienaavat Liettuassa 2000 litaa kuukaudessa, eli varsin mukavasti. Mutta kuten kanssaopiskelijani ja niin Suomen kuin Liettuankin sosiaalityöntekijät tietävät, sosiaalityö on kutsumusammatti – ja sitä sen täytyy erityisesti olla Liettuassa!

 

 

 

Tämän palkkaongelman myötä sosiaalityö kamppailee myös toisenlaisen ongelman parissa. Vertaillessani vierailujen yhteydessä suomalaista ja liettualaista sosiaalityötä selvin merkittävin ero oli siinä, että Liettuassa sosiaalityöntekijät tekevät paljon sellaista työtä, mitä Suomessa kuuluisi sosiaaliohjaajille, ja liettualaiset sosiaaliohjaajat puolestaan sellaista työtä, mitä Suomessa esimerkiksi lähihoitajat. Liettuassa sosiaalityöntekijät esimerkiksi juoksevat asiakkaan asioilla ympäri kaupunkia, hakevat lääkkeet, vievät lääkäriin, keräävät kaikkien vanhusten ostoslistat ja tuovat tarvittavat kauppatavarat, sekä ratkovat niitä huonetoverien välisiä riitoja. Tämän vuoksi 70 asukkaan palvelutalossa oli töissä johtavan sosiaalityöntekijän lisäksi 2 sosiaalityöntekijää ja 2 sosiaaliohjaaja, samassa vuorossa. Aluksi olin todella hämillään. Vau! Nyt on Liettuassa todella panostettu vanhussosiaalityöhön. Mutta nyt sanonkin, oi voi! Ehkä yksi syy matalaan palkkaukseen löytyy myös tästä. Toisen laitoksen johtaja puolestaan myönsi, että heillä sosiaalityöntekijät työskentelevät myös yövuorossa, jotta yölisien avulla heidän palkkansa saataisiin pidettyä sillä tasolla, että talossa voidaan ylipäätään pitää sosiaalityöntekijöitä. Kuitenkin selvää on, etteivät he öisin ainakaan sosiaalityötä tee. Professorimme mukaan työnjaon epäselvyys sosiaalialalla on iso pähkinä purtavaksi. Yksi ongelma muiden mukana on se, ettei useimmilla sosiaaliohjaajilla edes ole kolmivuotista ammattikorkeakoulututkintoa, toisin sanoen ei minkäänlaista sosiaalialan osaamista.  

 

 

 

 

Uskon, että tämä edellä mainittu pähkinä saadaan Liettuassa kuitenkin helposti purettua. Ainakin toissa viikonloppuna järjestetyiltä Kasimirin markkinoilta löytyi useammaltakin kauppiaalta kauniita pusia, sienen muotoisia pähkinänsärkijöitä. Nyt kun tarkemmin miettii, olisi ehkä pitänyt ostaa varmuuden vuoksi yksi semmoinen myös Suomeen viemisiksi. Sitä kun on tulevalla uralla varmasti vielä montaa pähkinää edessä. Tosin kyseisiltä markkinoilta tarttui käteen kyllä kaikkea muuta mukavaa. Pellavaa, posliinia, villapaitaa. Markkinat minun mieleeni, pelkkiä käsitöitä kilometrin pituisella kävelykadulla, eikä muovirihkamaa. Kahden viikon päästä lennänkin jo Suomeen teidän hetkiseksi iloksi, joten saatte arvailla, kuka saa ja mitä. Tässä erässä kun tuodaan jo tuliaiset. Siis iki!     

 

 

   

25 Lähettänyt: fb_559678269 - 21.3.2011 klo 00.18

tiistai, 8. maaliskuu 2011

Lintukodosta maailmalle

Jo kaksi viikkoa on ehtinyt vierähtää edellisestä kirjoituksestani. Elämä täällä on tasaantunut, eikä joka viikko ehdi tapahdu mitään eriskummallista, mitä teidän kanssanne jakaa. Toisaalta viime viikolla työn alla oli ensimmäinen välikoe (mid-term test), joten istumista koneella tuli senkin puolesta jo paljon.

Viime viikonloppuna vierailin kämppikseni luona Liepajassa, Latviassa. Hän meni sinne tekemään kolmeksi viikoksi käytännön harjoittelua. Se reissu olikin varsin avartava kokemus, mutta siitä ja muista kuluneen kahden viikon tapahtumista kerron vähän tuonnempana. Sen sijaan näin heti alkuun haluan purkaa tuntojani muutamasta minua ärsyttävästä paikallisesta ”piirteestä”. Ensimmäiseksi, autoilija on Liettuassa kuningas. Täällä suojatie tai vihreää valoa osoittava pylväs, eivät takaa turvallista kulkua jalankulkijoille. Suurempi riski minulla on täällä jäädä auton alle kuin tulla varastetuksi. Tästä kertoo jo puhdas tilastollinen fakta: vaaratilanteita liikenteessä 2, varkausyrityksiä 0. Täällä oikealle kääntyvä autoilija ei välitä suojatietä ylittävistä kulkijoista, vaikka jalankulkijoille palaa vihreä valo. Hän välittää vain siitä, että myös hänelle palaa vihreä valo. Tästä seurasi kohdallani vaaratilanne liikenteessä numero 1. Täällä autoilija ei myöskään pysäytä autoaan jalankulkijan ylittäessä suojatietä, vaan auto on jatkuvassa liikkeessä.  Tästä aiheutui vaaratilanne numero 2. Autoilijat eivät siis laske sitä mahdollisuutta, jos vaikka jalankulkija yllättäen liukastuisi. Tämän tajuttuani olen päättänyt ylittää suojatiet juosten. Tosin toisinaan iskee pohjalainen itsepäisyys, ja ihan kiusallani kävelen mahdollisimman hitaasti. Esimerkiksi keskustan halkovan kävelykadun leikkaa muutamasta kohdin ajokaistat. Näissä leikkauskohdissa erityisesti huomaa paikallisten autoilijoiden tavat. Isoista merkkivaloista huolimatta ajelevat he kuin ei kävelykadusta olisi tietoakaan. Ja keskusta-alueella hurjastellaan muutenkin kovilla nopeuksilla.
Jos liikenteessä kannattaa olla terävä pää ja ketterät jalat, niin kaupan kassalla saat jonottaa ja odottaa sitäkin kauemman. Tosin siihenkin hommaan suositellaan hyviä jalkalihaksia. Ja syy tähän löytyy paikallisesta tavasta punnita tuotteet vasta kassalla. Tätä tapaa ei kuitenkaan voi sanoa pelkästään liettualaiseksi sillä ainakin Venäjällä sekä muissa Balttian maissa, ja lieneekö Keski-Euroopassakin, ollut sama käytäntö. Hankalaa ja hidasta siitä tekee sen, että enää myymälän hyllyissä ei ole vain sitä yhtä ja samanlaista tavaraa kuten Neuvostoaikaan, vaan mandariinia ja omenaa saattaa olla vähintäänkin kolmea eri lajiketta ja kaiken lisäksi paikallisesta ruokakaupasta irtotavarana voi ostaa makeisia ja erilaisia sämpylöitä ja pullia. Niin siinäpä onkin kaupan kassalla hommaa arvuutella, että minkähän mandariinin koodin tähän nyt näpyttelisin. Välillä vilkaistaan ruutuvihkosta, että mikäs olikaan tämän baakkelsin kilohinta, ja jos ei löydy niin aina voi huikata takana olevalle kassalle ja toivoa josko hän muistaisi ulkoa. Ja siinä sen kun jono kasvaa, ja talvikamppeissa hikoillaan. Ei toimisi Suomessa kiireisille perheen äideille, ei. Mutta niille sadoille mummoille kyllä, jotka kassalta lähtevät punnitsemaan tomaattipussiaan, kun unohtui se lappu taas kerran. Toisaalta, nyt ymmärrän miksi ei yhdeltäkään myyjältä ole edes yhtä hymynkaretta irronnut. Ei kyllä minua hymyilyttäisi, jos jokaisen ostoksen kohdalla pitäisi selailla ruutuvihkosta jotakin numerosarjaa! Kaikkeen tottuu, mutta nämä kaksi seikkaa jaksavat minua vain ihmetyttää päivästä toiseen.
Arkisista asioista toisenlaisiin sfääreihin. Hienon tästä vaihdosta on tehnyt se, että olen tutustunut täällä opiskelijoihin, sellaisista maista, joista minulla ei ole ollut juuri mitään tietoa. Täällä on yllättävän paljon opiskelijoita Turkista ja Azerbaidzhanista, ja olen jopa muutamaan tutustunut vähän paremminkin. Samalla on oppinut asioita, joita ei ole tullut edes ajatelleeksi Suomessa, lintukodossa ollessaan. Reilu viikko sitten 25. ja 26. helmikuuta olivat kansallisia surupäiviä Azerbaidzhanille. Tämän tiedän siksi, että osallistuin azerbaidzhanilaisten opiskelijoiden järjestämään tilaisuuteen, jossa he kertoivat heidän kansaansa kohdanneesta tragediasta. Vuonna 1992 helmikuun 25. ja 26. päivänä toteutui Azerbaidzhanin Khojalyn maakunnassa kansanmurha Armenialaisten sotilaiden toimesta. Armenialla on edelleen miehitettynä osia Azerbaidzhanista ja maiden suhteet eivät erityisen hyvät ole. Täällä järjestetyn tilaisuuden tavoitteena oli kertoa tapahtuneesta ja kerätä paikalla olleiden nimet, jonkinlaisena todistuksena siitä, että hyväksymme kansanmurhan ja Armenian osallisuuden siihen. Läsnäolijoiden nimet lähetettiin myöhemmin Azerbaidzhanin hallitukselle, tai jollekin vastaavalle elimelle. Samanlaisia tilaisuuksia järjestettiin ilmeisesti kaikkialla päin maailmaa, missä azerbaidzhanilaisia opiskelijoita oli opiskelemassa. Laajempana tavoitteena kai oli kiinnittää maailman huomio Azerbaidzhanin ja Armenian tilanteeseen. Viimeiset viikot ovat siinäkin mielessä menneet hieman tummemmissa vesissä, sillä edeltävällä viikolla olin katsonut kansainvälisen sosiaalityön –kurssin ”kotitehtävänä” elokuvan Ruandan kansanmurhasta ja samalla iltalukemisena minulla on ollut kirja Liettuan juutalaisten kohtaloista. Ja tänään sama tematiikka jatkui uudella kurssilla, kun käsiteltiin totalitaristista hallintoa. Tottakai oma mielenkiintoni on ajanut minut näille vesille, mutta jotenkin nämä asiat tulevat todemmiksi kaupungissa, jossa 60─70 vuotta sitten todella oli juutalaisten työleirejä, tai kun tapaa ihmisiä, jotka ovat eläneet Neuvostovallan aikana, jonka isovanhemmat on karkotettu Siperiaan, tai joka on 3-vuotiaana seissyt vanhempiensa kanssa parvekkeella katsomassa, kun Armenian panssarivaunut ovat tunkeutuneet Azerbaidzhanin pääkaupunkiin Bakuun. Antaahan se perspektiiviä – enemmän kuin lintukodossamme Suomessa.  
Toisenlaista perspektiiviä antoi myös viikonloppureissu Liepajaan, Latvian rockmusiikin mekkaan, josta tulevat myös tämän vuoden Latvian euroviisuedustajat. Tosin toiseksi jäänyt ”Latvian Jari Sillanpää”, Lauris Reiniks olisi mukavalla rallatuksellaan saanut kämppikseni ja minun mielestä viedä voiton. Latvian reissun jälkeen minulle iski ensimmäistä kertaa ikävä Suomen kauniita ja ehjiä taloja. Miten kauniita vanhoja puutaloja Liepajakin oli pullollaan, mutta joita kenelläkään ei näytä olevan kiinnostusta ja/tai rahaa laittaa kuntoon. Yövyin Liepajassa kämppikseni vieraana hänen ”opiskelija-asunnossaan”. Asunto oli vanha, ehkä 50-luvulla rakennettu puutalo, jonka yläkerran neljä huonetta oli jaettu kahdeksan tytön kesken. Alakerrassa oli keittiö ja pesutilat sekä iso sali, joka toimi eräänlaisena vierashuoneena. Tytöt lämmittivät yläkerran huoneitaan puilla. Sähkölämmitystä ei ollut. Ainoastaan alakerran salissa, jossa me kaksi yötä nukuimme, oli patteri, joka loppujen lopuksi lämmitti ison huoneen niin, että kolmen täkin alla oli tarpeeksi lämmin nukkua. Mutta esimerkiksi keittiössä aamupalalla hengitys höyrysi mukavasti. En tiedä, miten he olivat tarjenneet asua siellä kovimmilla pakkasilla, sillä viikonloppuna päivälämpötila kuitenkin kohosi lähelle nollaa jopa plussan puolelle. Esimerkiksi ennen suihkuun menoa laitettiin sähköllä toimiva lämmitin puhaltamaan, että pesulle tarkeni mennä, ja valoja sammuteltiin sitä mukaa kun poistuttiin huoneesta. Tässä talossa oli kuitenkin uudet keittiön kaapit ja kylpyhuonettakin oli johonkin malliin rempattu, mutta esimerkiksi lattioille tai seinille tuskin oli tehty mitään vuoden -52. Tämän reissun jälkeen ymmärsin, miksi kämppikseni mielestä huoneemme täällä Kaunasissa oli ”luksuskämppä”. Onhan meillä lämmin lattia ja kylpyhuone. Nyt ymmärrän myös miksi hän käyttää koko ajan sisällä aamutossuja. Onneksi neuvoi minua ottamaan tohvelini matkaan. Suomalaisilla kun ei ensimmäisenä tule pakatessaan mieleen ottaa mukaan sisäkenkiä. 
Mutta yksi asia, mitä ei rahalla ja vauraudella mitata, on vieraanvaraisuus. Mitään minulta ei Liepajassa puuttunut, ja aamuisin kämppikseni keitti teet ja kokkasi minulle munakasta. Paluu Kaunasiin olikin sitten outo kokemus. Pieni huoneemme oli yhtäkkiä suuri ja tyhjä. Puolentoista kuukauden tiiviin yhteiselon jälkeen oli kummallista laittaa nukkumaan. Muutamana iltana hän jopa lauloi minulle latvialaisia tuutulauluja. Hänellä on kaunis lauluääni. Kuten edellisestä voi päätellä, tärkein syy täällä viihtymiseeni on loppujen lopulta latvialainen kämppikseni Austra. Nyt onkin seuraavat kolme viikkoa pärjättävä  ilman tätä hersyvää persoonaa. Onneksi päiviini täällä on tulossa lisää avartavia kokemuksia, sillä pääsen vierailemaan eri sosiaalityön käytännön paikoissa. Huomenna onkin ensimmäinen tutustumiskäyntini, joten siitä kuulette varmaan viikon kuluttua. Iki!    
5 Lähettänyt: fb_559678269 - 8.3.2011 klo 00.41

sunnuntai, 20. helmikuu 2011

Koti-ikävää, karaokea ja XXL:ää

 

Tasan kuukausi on vierähtänyt Rovaniemeltä lähdettyäni ja keskiviikkona tulee kuluneeksi kuukausi kun saavuin Kaunasiin. Ensimmäisten hetkisten viikkojen jälkeen elämä täällä on alkanut tasaantua. Sen seurauksena ensimmäistä kertaa myös merkkejä koti-ikävästä on alkanut ilmetä. Tämän olen huomannut erityisesti kämppikseni seurassa, sillä latvialainen Austra on kaikkea muuta kuin perisuomalainen. Aamuisin ensimmäisenä kuuluu iloinen ääni ja hymyilevät kasvot kiekauttavat ilmoille Gooood Mooorning! Minä yritän vastata samalla iloisella ja pirteällä temmolla, mutta teeskentelyksihän se menee. Ja aamuärtymykseni vain lisääntyy moisesta iloisuudesta. Yhtenä aamuna kämppikseni soittaa Latviaan kysyäkseen, onko hän saanut stipendin opiskelujaan varten. Ja voi niitä kiljahdusten ja naurun määrää. Ymmärrän toki asian mukavuuden, mutta suomalainen olisi korkeintaan nostanut toista suupieltään hymynkareelle ja jatkanut aamupuuhiaan. Siinä vaiheessa kun kiljahdukset alkavat sattua korviini, pyydän kämppistäni ystävällisesti hillitsemään itseään ja selitän, että meillä Suomessa syödään aamupala hiljaisuuden vallitessa, eikä kukaan puhu kenellekään. Voi mukavasti valmistautua tulevaan päivään omissa ajatuksissaan. Mielenkiintoista on vertailla myös hänen ja minun käymiä skype- ja puhelinkeskusteluja. Yksinkertaisesti ilmaistuna, hänen puheluissaan on enemmän ÄÄNTÄ. Ehkä kämppikseni on pikkuhiljaa alkanut oppia suomalaisen luontoni, ja nykyään kävelymatkat salille kuljetaan mukavan hiljaisuuden vallitessa, eikä jatkuvaa small talkkia tarvitse harrastaa. Ehkä tähän osaltaan vaikuttaa se, että tienreuna on kapea ja minä painan edellä kovaa vauhtia ylämäkeen.
 
Edellisen kirjoituksen jälkeen kävin Monican kanssa pohdintaa, miksi me suomalaiset olemme loisto-oloistamme huolimatta masentuneita ja voimme pahoin. Kumpikaan ei tähän järkevää ja yksiselitteistä vastausta löytänyt. Voisiko syy osaltaan löytyä geeniperimästämme. Me kun tykkäämme hautoa asioitamme omassa rahassa, ja iloiset ja onnelliset asiat osoitetaan kovin laimeasti. Onhan meillä sananlaskukin: ”Kell´ onni on, se onnen kätkeköön.” Ehkä meidän suomalaisten pitäisi kiljahdella useammin, päästää tuntojamme enemmän ulos. Ehkä evoluutio saa aikaan ajansaatossa jotain muutosta, mutta ainakin nyt, mitä iloisempi kämppikseni on, sitä enemmän minua alkaa perisuomalaiseen tapaan vit…taa. Ja minä kun olen varsin iloinen ihminen.
 
Koti-ikävään auttaa mukavasti kotimaiset viikottaiset huumori- ja viihdepläjäykset: Pasila, Satuhäät ja Putous. Tämä kolmen kärki on osaltaan valikoitunut senkin takia, että nämä ovat niitä harvoja ohjelmia, jotka pystyy katsomaan maamme rajojen ulkopuolella. Reisussa ollessa, on myös huomannut, että suomalainen huumorintaju on aika omalaatuista, eikä sitä muut ymmärrä. Suomalaisten huumori on aika rujoa ja raakaa, mutta osaamme nauraa myös itsellemme. Siitähän jo kertoo edellä nimeämät Tv-ohjelmat. Täällä ei varmasti naurettaisi sovinisti-rakennusmestarille tai miehelle, joka on pukeutunut munaksi. Pasila ja Satuhäät kertoo suomalaisista (tosin vähän eri tavoin) ja parasta viihdettä ikinä.
 
Mutta tämänhän te jo siellä tiesitte, niin kerron välillä jotain, mitä ette todennäköisesti tiedä. Viime keskiviikkona eli 16.2. täällä vietettiin Liettuan itsenäisyyspäivää. Tosin Liettualla niitä on kaksi. Helmikuun 16. päivänä juhlitaan vuoden 1991 itsenäisyyden palautusta ja maaliskuun 11. päivänä vuonna 1918 saavutettua itsenäisyyttä. Vastausta siihen, kumpana päivänä ovat suuremmat juhlallisuudet, en tiedä. Keskiviikkona ainakin kaupungin halki kulki kulkue ja kaikilla oli kädessään pieniä liettuan lippuja ja myös monien autojen ja bussien katoilla kiikkui pieniä lippuja. Toki juhlallisuuksia järjestettiin ympäri kaupunkia, mutta se miten liettualaiset perinteisesti juhlivat itsenäisyyspäivää jäi minulle arvoitukseksi. Tuutorilleni esitetty kysymys jäi jälleen kerran ympäripyöreäksi. Häneltä kun en ole vielä kertaakaan saanut kunnon vastausta mihinkään. Ehkä tässäkin nyt vain on joku kansallisuuksien yhteentörmäys. Jos kysymys kuuluu, ”hei, olen ymmärtänyt, että teillä on itsenäisyyspäivänä paljon juhlallisuuksia, mihin kannattaisi ehdottomasti osallistua?” Saan vastaukseksi: ”Sinun kannattaa ehdottomasti osallistua johonkin näistä juhlallisuuksista!” Selvä!  Osoitin mieltä, enkä osallistunut mihinkään. Tosin kävimme kämppikseni kanssa syömässä perinteisiä liettualaisia ruokia tarjoilevassa ravintolassa. Oma annokseni oli hapankaalta, sieniä ja leipätikkuja gratinoituna juustolla. Ja suolaa oli enemmän kuin Taffelin perunalastuissa! No, onhan tulossa vielä tuo maaliskuun itsenäisyyspäivä. Pitää vain asetella kysymys uudelleen.
 
Liettuan uudelleen itsenäistymisestä on siis kulunut parisenkymmentä vuotta, mutta poliittinen järjestelmä ei ole saavuttanut kansan luottamusta. Liettualaiset ovat tyytymättömiä tilanteeseen. Hinnat ovat nousussa ja palkat pysyvät samalla tasolla, eli matalina. Vain 3 prosenttia kansalaisista luottaa poliittisiin puolueisiin. Yksi ongelma on virkamiesten korruptoituneisuus. Tänä keväänä myös täällä Liettuassa järjestetään eduskuntavaalit, joten nämä kysymykset ovat paljon esillä. Yksi ongelma on vanhenevan väestönosan kasvu ja lapsiluvun pieneneminen. Sosiaalityön kurssista (jolle olen osallistunut) vastaava professori oli ollut edellisellä viikolla edustamassa yliopistoa eräänlaisessa mietintätoimikunnassa, jossa pohdittiin, miten Liettuan lapsiluku saataisiin jälleen kasvuun. Kun häneltä oli kysytty mielipidettä tähän polttavaan kysymykseen, oli professori ehdottanut, että mitäpäs jos alkaisimme tukea lapsiperheitä enemmän, kuten Suomessa. Tällä hetkellä kun vanhemmilla ei ole varaa elättää perheitään. Jo lasten koulutus on iso kakku perheen tuloista. Mutta nämä valtaa tekevät olivat edelleen jankuttaneet, että niin niin, mutta miten saada maan lapsiluku kasvuun. Kauhuskenaariona professorimme näki Romanian tilanteen, jossa kansalaisia oli kehotettu tekemään lisää lapsia, ja kohta vanhemmat eivät enää pystyneet elättämään lapsiaan ja lastenkodit olivat pullollaan hylättyjä lapsia. Liettuasta edelleen lähdetään paremman leivän toivossa muihin maihin. Esimerkiksi tapaamani kaunasilainen tyttö Edita, kertoi isänsä elävän Italiassa ja työskentelevän siellä tarjoilijana. Hänen isänsä viettää Liettuassa aikaa keskimäärin vain kuukauden vuodesta. Myös Editalla on ajatuksena lähteä tekemään maisteriopinnot ulkomaille, Saksaan tai Englantiin, jossa on jo ennestään sukulaisia. Perheet ovat täällä siis aika hajallaan ja esimerkiksi piakkoin on ilmestymässä väitöskirja (Lapin yliopistoon?), jossa oli haastateltu isovanhempia, jotka ovat ottaneet lapsenlapsensa luokseen asumaan kun vanhemmat ovat lähteneet muualle Eurooppaan töihin. Täkäläisiä sosiaalityön jatko-opiskelijoita on osallistunut Lapin yliopiston sosiaalityön tutkijakoulutusohjelmaan, joten siksi epäilen, että kyseinen väitöskirja olisi myös tehty Lapin yliopistossa.         
Näin loppuun vielä voisin kertoa kansallistuntoa kohottavasta kokemuksesta täällä Kaunasissa heidän itsenäisyyspäivän aattoyönään. Tarinan ovat jo kuulleet kaikki he jotka ovat tämän tärkeääkin tärkeämmän sosiaalisen median jäseniä, mutta jaan sen nyt teidän muidenkin kanssa. Koska edellinen yökerhokokemus ei ollut mitenkään mukaansa tempaava, halusin kokeilla toista opiskelijoiden suosimaa paikkaa, joka tällä kertaa ei ollut yökerho, ja joka mukavasti sijoittui keskustaan. Niinpä minä ja muutama turkkilainen suuntasimme kello yhdentoista jälkeen Dzem Pubiin. Ja paikkahan oli tupaten täynnä itsenäisyyttään juhlistavia liettualaisopiskelijoita. Kärsivällisen jonotuksen jälkeen myös me pääsimme kokemaan tuon niin suositun joka tiistaisen karaokeillan. Karaokeilta poikkesi tosin hieman suomalaisesta. Takaseinälle oli valjastettu kokonainen skriini, jotta perimmäisimmänkin nurkanvaltaaja pääsi laulamaan mukana, ja laulajille oli varattu oikea stage esiintymistä varten. Esiintymislavan edessä oli tietenkin tanssilattia, jossa pystyi tanssahtelemaan karaokekipaleiden tahdissa. Olin jo lyömässä hanskoja tiskiin tämänkin illan suhteen, koska paikan pienuus suhteessa ihmismassaan ei oikein kohdannut ilmaa ja tilaa rakastavaa suomalaista. Ilta sai kuitenkin yllättävän ja sinivalkoista sydäntäni lämmittävän käänteen. Lavalle nimittäin kuulutettiin Juha. Ja kun en monen monta ukrainalaista tai ranskalaista Juhaa tunne, niin sieltä oli pakko ilmestyä jonkinmoinen suomipoika. Ja niin tekikin.  50 plus Juha veti oikein mukavasti kappaleen Sweet home Alabama, muunnettuna yleisöön vetoavaksi Sweet home Lituaana, ja muutama säe suomeakin mukana. Mutta tämä ilo ei loppunut tähän. Muutaman laulajan jälkeen lavalla nousi keski-ikäinen nainen blondattuine hiuksineen ja nahkatakkeineen. Vuoronsa saaneen esiintyjän nimi hukkui meluun, mutta ulkoisen hapituksen, lievän humalatilan ja hienoisesti mönkään menneen tulkinnan kappaleesta Let me entertain you, jälkeen oli muuta kuin varma, että kyseessä oli Sirpa Suomesta ja Tampereelta! Tämän jälkeen asia sai vielä varmempaa todistusaineistoa, kun Sirpa jäi höpöttelemään mikkiin kohtalaisen hyvällä englanninkielellä ja pyytelemään anteeksi suoritustaan, ja vetosi siihen, että hän oli jo 50 vuotta, ajatelkaa 50 vuotta. A) Vain suomalaiset pyytelevät anteeksi B) vain suomalaiset naiset purkavat viidenkympin kriisiään pukeutumalla kuin kaksikymppiset ja laulamalla karaokea. Odotankin omaa viidenkympin kriisiä. Koska minulla ei koskaan ollut murrosikää, tiedätte nyt, mistä minut löytää 21.10.2036. Mutta tämänkin jälkeen kerroin kaikille ylpeänä: ”Hei, noi on Suomesta!”
Loppukevennykseksi voisin kuitenkin kertoa, että heikkohermoisempien ei kannata lähteä Liettuaan vaateostoksille. Kaikki vaatteet mitä täältä olen ostanut ovat olleet kokoa L. Ja eilen alushousuostoksilla täytyi valita huosut kokoa XXL. Ja minä kun ajattelin, että ensimmäiset XXL-koon housut laitan jalkaan vasta siinä viisissä kymmenissä. Toki tiedän, että äidin perintönä saatu kookas takamus ei ihan istu slaavilaiseen muottiin, mutta olisi nyt XL-kin kuulostanut mukavammalta. Joten tänne shoppailulomaa suunnittelevat, ottakaahan rentoa mieltä mukaan niin saletisti natsaa!       
29 Lähettänyt: fb_559678269 - 20.2.2011 klo 13.28

sunnuntai, 13. helmikuu 2011

Minä onnekas

 

Reilu viikko on jo ehtinyt vierähtää ensimmäisestä kirjoituksestani, ja mielenkiintoisia kokemuksia on kertynyt jälleen liuta. Pyrinkin suunnilleen kerran viikossa päivittämään kokemuksiani tänne blogiin. Heti näin alkuun haluan kuitenkin tehdä korjauksen edelliseen. Viime kirjoituksessa olen odotellut kesän saapuvan tänne Kaunasiin marraskuussa, mutta kyllä sen odotetaan tulevan jo maaliskuun lopulla. Englanninkielen March kun kääntyy helposti marraskuuksi. Ainakin minun suussa.  
Viime kirjoituksen jälkeen loska teki tehtävänsä talvikengilleni. Kumisaappaat olisivat oikeat jalkineet näille keleille. Niinpä viime perjantaina lähdin katsastamaan löytyisikö jotakin vedenpitävämpää alennusmyynneistä, ne kun ovat nyt täällä kuumimmillaan. Ja löytyihän sieltä: kahdeksannen kenkäkaupan jälkeen oikein mukavat ja edukkaat kulkupelit ja vielä paikalliseen tapaan korolla varustettuna. Huomionarvioista tässä ei kuitenkaan ole uudet kengät, vaan se, että 8. kenkäkaupan jälkeen löysin vielä kaksi lisää. Ja nämä kaikki kymmenen shoppia löytyivät saman katon alta, samasta kerroksesta.  Mitenkähän nämä pärjäisivät yhdellä Andiamolla, Clickillä ja K-Kengällä? Tähän samaan voisin kuitenkin lisätä, ettei stereotypia korkeista koroista ja lyhyistä hameista täysin pidä täällä paikkaansa. Useimmat nuoret naiset ovat sonnustautuneet farkkuihin ja tasapohjaisiin saapikkaisiin. Mutta jotain huolitellumpaa, heissä ehkä on. Tai ainakin minä joudun näkemään kovin paljon enemmän vaivaa, kuin Suomessa, erottumatta joukosta. Mutta viikon kuljettuani meikattuna, hameessa ja saapikkaissa, päätin, että ainakin kuntosalille voin lähteä urheilullisimmissa vetimissä, eli niissä, joissa minut useimmiten Rovaniemellä nähdään: lenkkareissa, kahajavissa tuulihousuissa ja sinisessä tuulitakissa. Kun olin sitten reppu selässä, valmiina aloittamaan uuden harrastukseni, kysyi latvialainen kämppikseni, että olenko lähdössä vaeltamaan vuorille ja nauraa kikatti ulkonäköäni. Samaan hengenvetoon hän kyllä ilmaisi ihailevansa skandinavialaisia (juuri tätä sanaa käytti) naisia heidän vapaammasta olemuksestaan. Ja minä kun jälleen kerran yritin selittää, mutta kun meillä Suomessa ja Rovaniemellä…tämän näköisenä mennään salille! Kuntoilemaan! Hyvin nopeasti minulle selvisi, että latvialaiset sekä liettualaiset naiset vetävät kuntoiluvermeet päälle vasta sisätiloissa. Salille mennään huoliteltuna ja sieltä lähdetään huoliteltuna. Muu jää neljän seinän sisälle. Mutta minäpä joka ikinen päivä kävelen sen 20 minuutin kävelymatkan läpi kaupungin kirkkaansinisessä kuoritakissani salille. Siinäpähän miettiköön, mikähän tuo mahtaa olla. Ehkä se Suomen lippu olisi hyvä kiinnittää johonkin olkavarteen… varmuuden vuoksi.
Tuosta Skandinavista voisin vielä sen verran mainita, että täällä ollessani olen saanut huomata, kuinka meidät suomalaiset ymmärretään osana Skandinaviaa, Ruotsia ja Norjaa. Ja kun minä tänne tulessani kuvittelin, että yhteinen itänaapuri ja taistelut venäläisiä vastaan II maailmansodassa yhdistäisi meitä jollain tasolla Balttian maiden kanssa. Mutta Neuvostovallan aika täällä Liettuassa (ja Latviassa sekä Virossa) on jättänyt maihin sellaisen jäljen, jota me suomalaiset emme pysty kovin helpolla ymmärtämään. Neuvostomiehityksen ajoista on kulunut vasta parisenkymmentä vuotta. Suomi on ollut ja on esimerkki, johon Liettua pyrkii. Elintaso, ilmainen koulutusjärjestelmä, sosiaaliturvajärjestelmä ym. ovat lähempänä Ruotsia ja Norjaa ja sitä kautta myös meissä kansalaisissa ja meidän elämäntavoissa ja -tyyleissä.
Perjantaipäivän kenkäostosten jälkeen illaksi oli tiedossa kaikille Erasmus-opiskelijoille järjestetyt tervetuliaisbileet yökerho Embassey´ssa. Ihmetyksekseni sain kuulla, ettei tämä opsikelijoiden suosima yökerho sijainnutkaan kaupungin keskustassa, vaan 15 minuutin ajomatkan päässä keskustasta. Sinne opisklijat menivät joko taksein tai trollikkabusseilla eli johdinautoilla kai näin suomennettuna. Suomen hintatasoon nähden julkisen liikenteen hinnat ovat erityisen edukkaita. Kuukauden opiskelijahintainen bussikortti maksoi 24 litaa eli noin 7 euroa. Taksimatka lauantai-iltana 15 minuutin ajomatkan päähän maksaa noin 15 litaa. Suomessa tämä olisi ollut 15 euroa! Tästä opiskelijat saavat vielä 30 prosentin alennuksen, ja jos kyydissä on neljä henkilöä, ei matkan voi sanoa tulevan kalliiksi. Tosin menomatkan Embassey-klubille tarjosi tuutorini  ja hänen ystävä. Yhditelmä autot ja nuoret miehet ei eroa Suomen ja Liettuan välillä. Stereot pauhaa täysillä, peilissä roikkuu ihme killuttimia ja vauhti on kovaa. Mutta perille päästiin ja hengissä. Yökerhon ovella olikin vastassa mustapukuisia venäläisiä mafioosoja, ainakin siltä he  näyttivät. 11 litaa pääsymaksua ja sisälle. Sisällä soi Saksasta tuttu eurojumputus ja yksi ainut tanssilattia ja sekin ängetty täyteen. Baaritiskille jonoa. Tähän saakka samanlainen meiniki kuin kotona Suomessa, lukuun ottamatta näitä mafiosomiehiä. Mutta sitten loksahti Henna-tytön suu auki, ja jos olisin ollut miehisempää sukupuolta, olisi kuolaakin saattanut tipahdella suupielistä, riippuen tietenkin naismausta. Huomasin nimittäin, että baaritiskillä kiemurtelee musiikin tahdissa kaksi pitkänhuiskeaa vaaleaverikköä, toinen toisessa päässä ja toinen toisessa päässä. Ja nyt voin jo sanoa, että hamonen oli lyhyt ja korot korkeat. Heidän tarkoitus oli kannustaa ihmisiä tanssimaan. Tanssilattialle, josta puolet oli vallattu korotetulla lavalla, jolla pyörähteli niin kutsuttuja esitanssijoita vielä kaksi lisää. Tosin toisesta oli silmäniloa myös naisille. Heidän työskentelynsä olikin jo taidokkaampaa, ja loppujen lopuksi illan kohokohta, sillä paikallinen olutkaan ei täyttänyt odotuksia. Kiitos ja näkemiin! En taida tulla uudestaan.               
Yökerhon jälkeinen lauantaipäivä menikin rauhaisasti omassa huoneessa, sillä ulkona satoi vettä kaatamalla ja myrskyn kera. Kämppikseni oli viisaana tyttönä jättänyt yökerhon väliin, sillä hänen oli lähdettävä Latviaan hakemaan eurooppalaista sairaanhoitokorttiaan, jota ei voitu lähettää Liettuaan. Matkan hän toteutti, ei niin viisaana tyttönä, liftaamalla. Oli kuulemma tehnyt sitä paljon, ja houkutteli minuakin kaverikseen. Kohteliaasti kieltäydyin ja yritin selittää, ettei meillä Suomessa kukaan ole enää 80-luvun jälkeen harrastanut liftaamista. Mutta niin hän lähti ja palasi rättiväsyneenä sunnuntai-iltana takaisin. Oli kuulemma tunnin saanut odottaa pysähtyvää autoa lauantaisessa myrskyssä. Vesisade teki kuitenkin sen, että kaikki lumet sulivat kaupungista, ja jo maanantaiaamuna keskustan kävelykadulle oli valjastettu joukko työntekijöitä putsaamaan viimeisetkin rippeet lumesta. Kelit olivat kuin Suomessa huhtikuussa.
Menneellä viikolla kurssit pääsivät kunnolla vauhtiin. Liettuankieltä opitaan hitaasti, mutta… sana kerrallaan. Kotiläksyt ovat vielä tekemättä, mutta kevään tavoitteena on oppia ostamaan ainakin maitoa (ei laktoositonta) ja jogurttia (ei rasvatonta). Kevään haastavin osa tulee olemaan selviytyminen läpi seuraavista kursseista: National Movements in Central East Europe ja Collaboration and Resistance in USSR. Haastavaa on se, ettei minulla ole minkäänlaista aiempaa tietämystä politiikkatieteistä, eikä lukion historian syventävä kurssi kylmästä sodasta ollutkaan niin kattava, että ymmärtäisin kaikkia neuvostomiehityksen taustatekijöitä ja tapahtumia jälkeen II maailmansodan. Joten pientä taustakartoitusta on tehtävä. Sen sijaan uskon, että näiden kahden kurssin jälkeen, minulla on vähän enemmän tietämystä siitä, mitä Liettuan tämän hetkisen tilanteen taustalla on. Ja totta kai oma kiinnostus motivoi kummasti. Ja kuulin, että jälkimmäisen kurssin luennoista vastaa mies, joka Neuvostomiehityksen aikaan toimi psykiatrina.
Sosiaalityön laitoksella minut puolestaan on otettu oikein hyvin vastaan. Eivät vain voi millään käsittää, että olen suorittamassa vain yhtä sosiaalityön kurssia siellä. Kevään kursseista kun mikään ei korvaisi opintojani ja ne on vahvasti linkitetty opiskelijoiden käytännönjaksoon. Täällä on käytännönopetusjakson suhteen käytössä jenkeistä omaksuttu malli, niin että opiskelija on kerran viikossa käytännönopetuksessa ja sen jälkeen muina päivinä käydään läpi opiskelijoiden kokemuksia. Ja näin jatkuu koko kevään. Olivat laitoksella niin ystävällisiä, että lupasivat järjestää minulle tutustumiskäyntejä sosiaalityön yksiköihin, mihin vain minulla on kiinnostusta tutustua. Tämä oli oikein mieluisa tarjous minulle, olenhan täällä kuitenkin ensisijaisesti sosiaalityön opiskelijana, ja oppimassa myös maan sosiaalityöstä jotakin. Kurssi,jota sosiaalityöhön suoritan, käsittelee kansainvälistä sosiaalityötä ja se videovälitetään Chicagosta. Olihan se aika mielenkiintoista keskustella amerikkalaisten, liettualaisten, azerbaidzanilaisen ja muutaman ukrainalaisen kanssa maailman sosiaalisista ongelmista.

Tätä kirjoittaessani olen juuri palannut päiväreissulta Vilnasta. Tarkoitus oli, että tuutorimme olisivat opastaneet meitä tärkeimpien nähtävyyksien ääreen, mutta loppujen lopuksi sankka lumipyry ja kiristyvä pakkanen karsivat suurimman osan innokkaista vaihtareista, mutta myös paikallisista tuutoreista, niin että huomasimme kolmen turkkilaisen tytön kanssa olevamme ainoat matkaan lähteneet. Huonon sään ja tiukan aikataulun varalta olin jo ennakkoon katsonut tärkeääkin tärkeämmästä Liettuan matkaoppaasta haluamani nähtävyydet. Ykköseksi valikoitui entiseen KGB-vankilan tiloihin tehty museo Neuvostomiehityksen ajoista Liettuassa. Paikka oli kyllä vaikuttava ja valotti kattavasti liettualaisten kärsimyksiä II maailmansodan jälkeisinä vuosina aina 1990-luvun alun itsenäisyyteen asti. Ja alakerran vankilahuoneet on vain nähtävä. Eniten käynti herätti kuitenkin ajatuksia ”Mitä jos?” Mitä jos puna-armeija olisikin vyörynyt ihan Pohjanlahdelle asti, mitä jos isovanhempani olisi karkotettu Siperiaan työleireille…ei olisi ilmaista yliopistokoulutusta, opintotukea, mahdollisuutta lähteä opiskelemaan ulkomaille mihin tahansa päin maailmaa, ja niin paljon muuta. Vanhat ja viisaat ovat sanoneet, että pitää lähteä välillä pois nähdäkseen, oman kotimaansa arvon. Ovat tainneet olla oikeassa. Joka kerta kun kerron olevani Suomesta, saan vastaukseksi huokauksia ”Ooh, you lucky one”. Niin, minä onnekas.

3 Lähettänyt: fb_559678269 - 13.2.2011 klo 01.21

torstai, 3. helmikuu 2011

Ensimmäinen viikko Kaunasissa

Niin moni ystäväni on kysellyt kuulumisiani täältä Kaunasista, ja tämä on ollut pelkästään mukavaa. Helpottaakseni jatkossa omaani sekä teidän elämää, päätin sittenkin aloittaa kirjoittamaan tätä blogia. Näin minun ei tarvitse kirjoittaa samoja asioita useaan kertaan sekä vältän itseni toistamisen, ja te voitte lukea kuulumisiani täältä juuri silloin kun teitä kiinnostaa. 

Saapumisestani tänne Kaunasiin on kulunut aikalailla tasan viikko. Lauttamatka Tallinnaan ja bussimatka Tallinnasta Riikan kautta Kaunasiin sujui ongelmitta ja edullisesti. Suosittelen lämpimästä bussimatkaa Balttian läpi. Eurolinesin lippuja voi ostaa netistä tai Matkahuollosta jo Suomen puolella, kuten minä tein. Sen sijaan saapumista uuteen paikkaan keskellä yötä en suosittele. Vieras paikka, pimeää, eikä ketään missään. Onneksi minua oli kuitenkin vastassa tuutorini Justina, joka johdatti minut asuntolalle ja huoneeseen asti. Ilman häntä en tiedä, miten olisin saanut oman huoneeni avaimen. Vastassa oli hyvin tympeämielinen babushka, joka osasi vain venäjää ja liettuaa. Näitä " babushkoja"  (eli venäjäksi mummoja tai isoäitejä) on enemmänkin, sillä yötä päivää asuntolan ovella on joku päivystämässä kuka tulee ja menee. Erityisesti yöaikaan ollaan asian suhteen tarkempia. Joten turvallista luulisi ainakin olevan.

Ulkoapäin asuntola näyttää juuri siltä miltä liettualaisen opiskelija-asuntolan kuvitteleekin näyttävän. Mutta sisällä asiat ovat ihan mukavasti. Onhan tämä remontoitu 2000-luvulla. Huonekalut ovat uusia ja kylpyhuone siisti. Kovaan sänkyynkin on jo tottunut, vaikka ensimmäisenä päivänä yritinkin metsästää paikallista Jyskiä. Huonekaverikseni sain latvialaisen tytön ja hänen mielestään meillä on loistohuone. Plussaksi hän mainitsi mm. sen, että meitä on vain kaksi jakamassa saman huoneen, ei kolme tai useampi, kuten yleensä, sekä sen, että meillä on käytössämme oma pesuhuone. Ei kuten heidän asuntolassaan Latvian Liepajassa, jossa kaikille asuntolan tytöille on käytössä kaksi suihkua kellarikerroksessa, varustettuna seinässä olevalla reijällä. Ilmeisesti tästä reiästä joku kävi myös jonkinlaista kauppaa. Ei selvinnyt  monellako latilla paikalliset "naiset" myivät  tätä katseluaikaa. Joten meillä taitaa olla kaikki oikein hyvin täällä 8. kerroksen luksuskämpässä, kaupunkinäkymällä, vaikka seinät ovatkin paperia ja ikkunalasia vain yksi kerros. Niin ja meidän patteri toimii, toisin kuin tutustumamme turkkilaisen tytön huoneessa. Ensimmäiset yöt hän oli nukkunut vaatteet päällä kolmen peiton alla. 

Ensimmäinen viikko on kulunut lähinnä tutustumiseen lähiympäristöön ja yliopistoon.  Lauantain kaksituntinen kaupunkikierros meni selviytymistaisteluksi kylmää tuulta vastaan, joten oppaan kertomuksista suurin osa hyppäsi jäätyneiden kallojen yli.  Kaupungin vanhaan osaan aion tutustua syvemmin kun aurinko paistaa, terassikausi on avattu ja nurmikko vihertää. Tämän toivon tapahtuvan marraskuun lopulla. Eikä muukaan kaupunki oikein pääse oikeuksiin näin loskassa ja sumussa. Joten kevättä odotellessa.

Sen sijaan näillä ikävimmillä keleillä on ollut paljonkin aikaa tutustua 100 metrin päässä olevaan kauppakeskus Akropolikseen, joka on jo nähtävyys sinänsä, ja jokaisen himoshoppaajan unelmapaikka. Vaate-, kenkä- ja koruliikkeitä löytyy jos jonkinlaista ja paljon muuta sisustuksesta ja kauneudenhoidosta elektroniikkaan. Löytyy niin eurooppalaisia kuin liettualaisia merkkituotteita. Erityisesti kengät ja vaatteet ovat edullisia ja vielä edullisempia näin alennusmyyntiaikaan. Vaatteet ovat suomalaiseen makuun, eikä varmasti käy kuten Venäjällä, jossa paikalliset asusteet olivat liian glitterisiä ja merkkituotteet taas hinnaltaan kaksinkertaisia kuin Suomessa. Joten tervetuloa tytöt shoppailemaan!

Myös ruoka ja syominen ulkona on erittäin edullista. Esimerkiksi tänään söin liettualaisia perinneruokia tarjoilevassa ravintolassa 7 litalla, mikä on 2 euroa! Herkullisia salaatteja saa 10 litalla ja paikallisesta keittopaikasta keittolounas lähtee 4 litalla. Ja mitään ei ole jäänyt vielä lautaselle.

Ensimmäiset luennot ovat alkaneet tällä viikolla ja me vaihto-opiskelijat olemme saaneet alkaa miettiä kurssivalintojamme. Opinahjoni Vytautas Magnus University sijoittuu aivan Kaunasin kekskustaan, mutta tiedekunnat on sijoitettu eri osoitteisiin, joten mitään yhtenäistä rakennelmaa en voi teille kuvin esitellä, eikä näissä yksittäisissä rakunnuksissakaan ole juuri mitään erikoista nähtävää. Neuvostobetoni olkoon kuvaavin elementti (näin yleistetysti). Myös tämä opiskelusysteemi on aiheuttanut minulle vähän päänvaivaa. Se kun on kovin erilainen kuin meillä Suomessa. Mistä lienee liettualaiset sen kopioineet? Ehkä jenkeistä, mistä myös rakkaan kansallislajinsa koripallon. Tosin myös Latviassa opiskellaan saman mallin mukaan. Kurssit nimittäin kestävät koko lukukauden ja ovat tiettynä päivänä tiettyyn kellonaikaan koko kevään. Tähän opiskelutapaan kuuluvat tentit niin keskivaihella lukukautta kuin lopussakin. Ongelmia ilmenee esimerkiksi silloin, jos haluat valita toisen oppiaineen kursseja. Kaikki menevät mukavasti päällekkäin. Itse olen nyt saanut haalittua kokoon yhden kurssin Baltic Region Studies -ohjelmasta, yhden sosiaalityön kurssin ja liettuankielen kurssin. Erityisen paljon odotan tältä Balttian alueen kurssilta, joka käsittelee Liettuaa ja muita itäblokin maita, neuvosto aikaa ja itsenäistymistä, eli juuri siitä, mistä olen aina ollut kiinnostunut. Samoin liettuankielen kurssia odotan myös. On kovin vaikea tehdä ostoksia tai lukea ruokalistaa, jos ei osaa liettuaa. Kaupassa kun kaikki valkoinen voi olla maitoa, piimää, jugurttia, hapankermaa...Ja esimerkiksi tuolta mainitsemastani keittopaikasta saa keittojen lisäksi muitakin herkkuannoksia, ainakin sillä perusteella, mitä naapuripöytään kannetaan. Useimmissa ravintoloissa ruokalistat ovat myös englanniksi, mutta mitä pienemmästä paikasta on kysymys, sen parempi on osata liettuaa tai venäjää.  

Seuraavalla viikolla luennot alkavat toden teolla ja minä ja kämppikseni olemme päättäneet myös aloittaa kuntoilun Fankas-nimisellä kuntosalilla. Jos joillekin teistä kerkesin jo mainita paikasta nimeltä Amazon Gym, lienee paikallaan selittää syy salin vaihdokseen. Amazon Gym lämmittää saunansa eli pirtaksensa vain kerran viikossa kun taas Fankas-salilla pääsemme lämpimiin höyryihin peräti neljä kertaa viikossa, tosin ilta-aikaan, mutta kuitenkin. Eli tiedoksi: näin houkutellaan suomalaisia saliasiakkaita, ja myös latvialaisia. Ja minä kun yritin selittää heille: Mutta meillä Suomessa... 

32 Lähettänyt: fb_559678269 - 3.2.2011 klo 19.04