Reilu viikko on jo ehtinyt vierähtää ensimmäisestä kirjoituksestani, ja mielenkiintoisia kokemuksia on kertynyt jälleen liuta. Pyrinkin suunnilleen kerran viikossa päivittämään kokemuksiani tänne blogiin. Heti näin alkuun haluan kuitenkin tehdä korjauksen edelliseen. Viime kirjoituksessa olen odotellut kesän saapuvan tänne Kaunasiin marraskuussa, mutta kyllä sen odotetaan tulevan jo maaliskuun lopulla. Englanninkielen March kun kääntyy helposti marraskuuksi. Ainakin minun suussa.  
Viime kirjoituksen jälkeen loska teki tehtävänsä talvikengilleni. Kumisaappaat olisivat oikeat jalkineet näille keleille. Niinpä viime perjantaina lähdin katsastamaan löytyisikö jotakin vedenpitävämpää alennusmyynneistä, ne kun ovat nyt täällä kuumimmillaan. Ja löytyihän sieltä: kahdeksannen kenkäkaupan jälkeen oikein mukavat ja edukkaat kulkupelit ja vielä paikalliseen tapaan korolla varustettuna. Huomionarvioista tässä ei kuitenkaan ole uudet kengät, vaan se, että 8. kenkäkaupan jälkeen löysin vielä kaksi lisää. Ja nämä kaikki kymmenen shoppia löytyivät saman katon alta, samasta kerroksesta.  Mitenkähän nämä pärjäisivät yhdellä Andiamolla, Clickillä ja K-Kengällä? Tähän samaan voisin kuitenkin lisätä, ettei stereotypia korkeista koroista ja lyhyistä hameista täysin pidä täällä paikkaansa. Useimmat nuoret naiset ovat sonnustautuneet farkkuihin ja tasapohjaisiin saapikkaisiin. Mutta jotain huolitellumpaa, heissä ehkä on. Tai ainakin minä joudun näkemään kovin paljon enemmän vaivaa, kuin Suomessa, erottumatta joukosta. Mutta viikon kuljettuani meikattuna, hameessa ja saapikkaissa, päätin, että ainakin kuntosalille voin lähteä urheilullisimmissa vetimissä, eli niissä, joissa minut useimmiten Rovaniemellä nähdään: lenkkareissa, kahajavissa tuulihousuissa ja sinisessä tuulitakissa. Kun olin sitten reppu selässä, valmiina aloittamaan uuden harrastukseni, kysyi latvialainen kämppikseni, että olenko lähdössä vaeltamaan vuorille ja nauraa kikatti ulkonäköäni. Samaan hengenvetoon hän kyllä ilmaisi ihailevansa skandinavialaisia (juuri tätä sanaa käytti) naisia heidän vapaammasta olemuksestaan. Ja minä kun jälleen kerran yritin selittää, mutta kun meillä Suomessa ja Rovaniemellä…tämän näköisenä mennään salille! Kuntoilemaan! Hyvin nopeasti minulle selvisi, että latvialaiset sekä liettualaiset naiset vetävät kuntoiluvermeet päälle vasta sisätiloissa. Salille mennään huoliteltuna ja sieltä lähdetään huoliteltuna. Muu jää neljän seinän sisälle. Mutta minäpä joka ikinen päivä kävelen sen 20 minuutin kävelymatkan läpi kaupungin kirkkaansinisessä kuoritakissani salille. Siinäpähän miettiköön, mikähän tuo mahtaa olla. Ehkä se Suomen lippu olisi hyvä kiinnittää johonkin olkavarteen… varmuuden vuoksi.
Tuosta Skandinavista voisin vielä sen verran mainita, että täällä ollessani olen saanut huomata, kuinka meidät suomalaiset ymmärretään osana Skandinaviaa, Ruotsia ja Norjaa. Ja kun minä tänne tulessani kuvittelin, että yhteinen itänaapuri ja taistelut venäläisiä vastaan II maailmansodassa yhdistäisi meitä jollain tasolla Balttian maiden kanssa. Mutta Neuvostovallan aika täällä Liettuassa (ja Latviassa sekä Virossa) on jättänyt maihin sellaisen jäljen, jota me suomalaiset emme pysty kovin helpolla ymmärtämään. Neuvostomiehityksen ajoista on kulunut vasta parisenkymmentä vuotta. Suomi on ollut ja on esimerkki, johon Liettua pyrkii. Elintaso, ilmainen koulutusjärjestelmä, sosiaaliturvajärjestelmä ym. ovat lähempänä Ruotsia ja Norjaa ja sitä kautta myös meissä kansalaisissa ja meidän elämäntavoissa ja -tyyleissä.
Perjantaipäivän kenkäostosten jälkeen illaksi oli tiedossa kaikille Erasmus-opiskelijoille järjestetyt tervetuliaisbileet yökerho Embassey´ssa. Ihmetyksekseni sain kuulla, ettei tämä opsikelijoiden suosima yökerho sijainnutkaan kaupungin keskustassa, vaan 15 minuutin ajomatkan päässä keskustasta. Sinne opisklijat menivät joko taksein tai trollikkabusseilla eli johdinautoilla kai näin suomennettuna. Suomen hintatasoon nähden julkisen liikenteen hinnat ovat erityisen edukkaita. Kuukauden opiskelijahintainen bussikortti maksoi 24 litaa eli noin 7 euroa. Taksimatka lauantai-iltana 15 minuutin ajomatkan päähän maksaa noin 15 litaa. Suomessa tämä olisi ollut 15 euroa! Tästä opiskelijat saavat vielä 30 prosentin alennuksen, ja jos kyydissä on neljä henkilöä, ei matkan voi sanoa tulevan kalliiksi. Tosin menomatkan Embassey-klubille tarjosi tuutorini  ja hänen ystävä. Yhditelmä autot ja nuoret miehet ei eroa Suomen ja Liettuan välillä. Stereot pauhaa täysillä, peilissä roikkuu ihme killuttimia ja vauhti on kovaa. Mutta perille päästiin ja hengissä. Yökerhon ovella olikin vastassa mustapukuisia venäläisiä mafioosoja, ainakin siltä he  näyttivät. 11 litaa pääsymaksua ja sisälle. Sisällä soi Saksasta tuttu eurojumputus ja yksi ainut tanssilattia ja sekin ängetty täyteen. Baaritiskille jonoa. Tähän saakka samanlainen meiniki kuin kotona Suomessa, lukuun ottamatta näitä mafiosomiehiä. Mutta sitten loksahti Henna-tytön suu auki, ja jos olisin ollut miehisempää sukupuolta, olisi kuolaakin saattanut tipahdella suupielistä, riippuen tietenkin naismausta. Huomasin nimittäin, että baaritiskillä kiemurtelee musiikin tahdissa kaksi pitkänhuiskeaa vaaleaverikköä, toinen toisessa päässä ja toinen toisessa päässä. Ja nyt voin jo sanoa, että hamonen oli lyhyt ja korot korkeat. Heidän tarkoitus oli kannustaa ihmisiä tanssimaan. Tanssilattialle, josta puolet oli vallattu korotetulla lavalla, jolla pyörähteli niin kutsuttuja esitanssijoita vielä kaksi lisää. Tosin toisesta oli silmäniloa myös naisille. Heidän työskentelynsä olikin jo taidokkaampaa, ja loppujen lopuksi illan kohokohta, sillä paikallinen olutkaan ei täyttänyt odotuksia. Kiitos ja näkemiin! En taida tulla uudestaan.               
Yökerhon jälkeinen lauantaipäivä menikin rauhaisasti omassa huoneessa, sillä ulkona satoi vettä kaatamalla ja myrskyn kera. Kämppikseni oli viisaana tyttönä jättänyt yökerhon väliin, sillä hänen oli lähdettävä Latviaan hakemaan eurooppalaista sairaanhoitokorttiaan, jota ei voitu lähettää Liettuaan. Matkan hän toteutti, ei niin viisaana tyttönä, liftaamalla. Oli kuulemma tehnyt sitä paljon, ja houkutteli minuakin kaverikseen. Kohteliaasti kieltäydyin ja yritin selittää, ettei meillä Suomessa kukaan ole enää 80-luvun jälkeen harrastanut liftaamista. Mutta niin hän lähti ja palasi rättiväsyneenä sunnuntai-iltana takaisin. Oli kuulemma tunnin saanut odottaa pysähtyvää autoa lauantaisessa myrskyssä. Vesisade teki kuitenkin sen, että kaikki lumet sulivat kaupungista, ja jo maanantaiaamuna keskustan kävelykadulle oli valjastettu joukko työntekijöitä putsaamaan viimeisetkin rippeet lumesta. Kelit olivat kuin Suomessa huhtikuussa.
Menneellä viikolla kurssit pääsivät kunnolla vauhtiin. Liettuankieltä opitaan hitaasti, mutta… sana kerrallaan. Kotiläksyt ovat vielä tekemättä, mutta kevään tavoitteena on oppia ostamaan ainakin maitoa (ei laktoositonta) ja jogurttia (ei rasvatonta). Kevään haastavin osa tulee olemaan selviytyminen läpi seuraavista kursseista: National Movements in Central East Europe ja Collaboration and Resistance in USSR. Haastavaa on se, ettei minulla ole minkäänlaista aiempaa tietämystä politiikkatieteistä, eikä lukion historian syventävä kurssi kylmästä sodasta ollutkaan niin kattava, että ymmärtäisin kaikkia neuvostomiehityksen taustatekijöitä ja tapahtumia jälkeen II maailmansodan. Joten pientä taustakartoitusta on tehtävä. Sen sijaan uskon, että näiden kahden kurssin jälkeen, minulla on vähän enemmän tietämystä siitä, mitä Liettuan tämän hetkisen tilanteen taustalla on. Ja totta kai oma kiinnostus motivoi kummasti. Ja kuulin, että jälkimmäisen kurssin luennoista vastaa mies, joka Neuvostomiehityksen aikaan toimi psykiatrina.
Sosiaalityön laitoksella minut puolestaan on otettu oikein hyvin vastaan. Eivät vain voi millään käsittää, että olen suorittamassa vain yhtä sosiaalityön kurssia siellä. Kevään kursseista kun mikään ei korvaisi opintojani ja ne on vahvasti linkitetty opiskelijoiden käytännönjaksoon. Täällä on käytännönopetusjakson suhteen käytössä jenkeistä omaksuttu malli, niin että opiskelija on kerran viikossa käytännönopetuksessa ja sen jälkeen muina päivinä käydään läpi opiskelijoiden kokemuksia. Ja näin jatkuu koko kevään. Olivat laitoksella niin ystävällisiä, että lupasivat järjestää minulle tutustumiskäyntejä sosiaalityön yksiköihin, mihin vain minulla on kiinnostusta tutustua. Tämä oli oikein mieluisa tarjous minulle, olenhan täällä kuitenkin ensisijaisesti sosiaalityön opiskelijana, ja oppimassa myös maan sosiaalityöstä jotakin. Kurssi,jota sosiaalityöhön suoritan, käsittelee kansainvälistä sosiaalityötä ja se videovälitetään Chicagosta. Olihan se aika mielenkiintoista keskustella amerikkalaisten, liettualaisten, azerbaidzanilaisen ja muutaman ukrainalaisen kanssa maailman sosiaalisista ongelmista.

Tätä kirjoittaessani olen juuri palannut päiväreissulta Vilnasta. Tarkoitus oli, että tuutorimme olisivat opastaneet meitä tärkeimpien nähtävyyksien ääreen, mutta loppujen lopuksi sankka lumipyry ja kiristyvä pakkanen karsivat suurimman osan innokkaista vaihtareista, mutta myös paikallisista tuutoreista, niin että huomasimme kolmen turkkilaisen tytön kanssa olevamme ainoat matkaan lähteneet. Huonon sään ja tiukan aikataulun varalta olin jo ennakkoon katsonut tärkeääkin tärkeämmästä Liettuan matkaoppaasta haluamani nähtävyydet. Ykköseksi valikoitui entiseen KGB-vankilan tiloihin tehty museo Neuvostomiehityksen ajoista Liettuassa. Paikka oli kyllä vaikuttava ja valotti kattavasti liettualaisten kärsimyksiä II maailmansodan jälkeisinä vuosina aina 1990-luvun alun itsenäisyyteen asti. Ja alakerran vankilahuoneet on vain nähtävä. Eniten käynti herätti kuitenkin ajatuksia ”Mitä jos?” Mitä jos puna-armeija olisikin vyörynyt ihan Pohjanlahdelle asti, mitä jos isovanhempani olisi karkotettu Siperiaan työleireille…ei olisi ilmaista yliopistokoulutusta, opintotukea, mahdollisuutta lähteä opiskelemaan ulkomaille mihin tahansa päin maailmaa, ja niin paljon muuta. Vanhat ja viisaat ovat sanoneet, että pitää lähteä välillä pois nähdäkseen, oman kotimaansa arvon. Ovat tainneet olla oikeassa. Joka kerta kun kerron olevani Suomesta, saan vastaukseksi huokauksia ”Ooh, you lucky one”. Niin, minä onnekas.