Tasan kuukausi on vierähtänyt Rovaniemeltä lähdettyäni ja keskiviikkona tulee kuluneeksi kuukausi kun saavuin Kaunasiin. Ensimmäisten hetkisten viikkojen jälkeen elämä täällä on alkanut tasaantua. Sen seurauksena ensimmäistä kertaa myös merkkejä koti-ikävästä on alkanut ilmetä. Tämän olen huomannut erityisesti kämppikseni seurassa, sillä latvialainen Austra on kaikkea muuta kuin perisuomalainen. Aamuisin ensimmäisenä kuuluu iloinen ääni ja hymyilevät kasvot kiekauttavat ilmoille Gooood Mooorning! Minä yritän vastata samalla iloisella ja pirteällä temmolla, mutta teeskentelyksihän se menee. Ja aamuärtymykseni vain lisääntyy moisesta iloisuudesta. Yhtenä aamuna kämppikseni soittaa Latviaan kysyäkseen, onko hän saanut stipendin opiskelujaan varten. Ja voi niitä kiljahdusten ja naurun määrää. Ymmärrän toki asian mukavuuden, mutta suomalainen olisi korkeintaan nostanut toista suupieltään hymynkareelle ja jatkanut aamupuuhiaan. Siinä vaiheessa kun kiljahdukset alkavat sattua korviini, pyydän kämppistäni ystävällisesti hillitsemään itseään ja selitän, että meillä Suomessa syödään aamupala hiljaisuuden vallitessa, eikä kukaan puhu kenellekään. Voi mukavasti valmistautua tulevaan päivään omissa ajatuksissaan. Mielenkiintoista on vertailla myös hänen ja minun käymiä skype- ja puhelinkeskusteluja. Yksinkertaisesti ilmaistuna, hänen puheluissaan on enemmän ÄÄNTÄ. Ehkä kämppikseni on pikkuhiljaa alkanut oppia suomalaisen luontoni, ja nykyään kävelymatkat salille kuljetaan mukavan hiljaisuuden vallitessa, eikä jatkuvaa small talkkia tarvitse harrastaa. Ehkä tähän osaltaan vaikuttaa se, että tienreuna on kapea ja minä painan edellä kovaa vauhtia ylämäkeen.
 
Edellisen kirjoituksen jälkeen kävin Monican kanssa pohdintaa, miksi me suomalaiset olemme loisto-oloistamme huolimatta masentuneita ja voimme pahoin. Kumpikaan ei tähän järkevää ja yksiselitteistä vastausta löytänyt. Voisiko syy osaltaan löytyä geeniperimästämme. Me kun tykkäämme hautoa asioitamme omassa rahassa, ja iloiset ja onnelliset asiat osoitetaan kovin laimeasti. Onhan meillä sananlaskukin: ”Kell´ onni on, se onnen kätkeköön.” Ehkä meidän suomalaisten pitäisi kiljahdella useammin, päästää tuntojamme enemmän ulos. Ehkä evoluutio saa aikaan ajansaatossa jotain muutosta, mutta ainakin nyt, mitä iloisempi kämppikseni on, sitä enemmän minua alkaa perisuomalaiseen tapaan vit…taa. Ja minä kun olen varsin iloinen ihminen.
 
Koti-ikävään auttaa mukavasti kotimaiset viikottaiset huumori- ja viihdepläjäykset: Pasila, Satuhäät ja Putous. Tämä kolmen kärki on osaltaan valikoitunut senkin takia, että nämä ovat niitä harvoja ohjelmia, jotka pystyy katsomaan maamme rajojen ulkopuolella. Reisussa ollessa, on myös huomannut, että suomalainen huumorintaju on aika omalaatuista, eikä sitä muut ymmärrä. Suomalaisten huumori on aika rujoa ja raakaa, mutta osaamme nauraa myös itsellemme. Siitähän jo kertoo edellä nimeämät Tv-ohjelmat. Täällä ei varmasti naurettaisi sovinisti-rakennusmestarille tai miehelle, joka on pukeutunut munaksi. Pasila ja Satuhäät kertoo suomalaisista (tosin vähän eri tavoin) ja parasta viihdettä ikinä.
 
Mutta tämänhän te jo siellä tiesitte, niin kerron välillä jotain, mitä ette todennäköisesti tiedä. Viime keskiviikkona eli 16.2. täällä vietettiin Liettuan itsenäisyyspäivää. Tosin Liettualla niitä on kaksi. Helmikuun 16. päivänä juhlitaan vuoden 1991 itsenäisyyden palautusta ja maaliskuun 11. päivänä vuonna 1918 saavutettua itsenäisyyttä. Vastausta siihen, kumpana päivänä ovat suuremmat juhlallisuudet, en tiedä. Keskiviikkona ainakin kaupungin halki kulki kulkue ja kaikilla oli kädessään pieniä liettuan lippuja ja myös monien autojen ja bussien katoilla kiikkui pieniä lippuja. Toki juhlallisuuksia järjestettiin ympäri kaupunkia, mutta se miten liettualaiset perinteisesti juhlivat itsenäisyyspäivää jäi minulle arvoitukseksi. Tuutorilleni esitetty kysymys jäi jälleen kerran ympäripyöreäksi. Häneltä kun en ole vielä kertaakaan saanut kunnon vastausta mihinkään. Ehkä tässäkin nyt vain on joku kansallisuuksien yhteentörmäys. Jos kysymys kuuluu, ”hei, olen ymmärtänyt, että teillä on itsenäisyyspäivänä paljon juhlallisuuksia, mihin kannattaisi ehdottomasti osallistua?” Saan vastaukseksi: ”Sinun kannattaa ehdottomasti osallistua johonkin näistä juhlallisuuksista!” Selvä!  Osoitin mieltä, enkä osallistunut mihinkään. Tosin kävimme kämppikseni kanssa syömässä perinteisiä liettualaisia ruokia tarjoilevassa ravintolassa. Oma annokseni oli hapankaalta, sieniä ja leipätikkuja gratinoituna juustolla. Ja suolaa oli enemmän kuin Taffelin perunalastuissa! No, onhan tulossa vielä tuo maaliskuun itsenäisyyspäivä. Pitää vain asetella kysymys uudelleen.
 
Liettuan uudelleen itsenäistymisestä on siis kulunut parisenkymmentä vuotta, mutta poliittinen järjestelmä ei ole saavuttanut kansan luottamusta. Liettualaiset ovat tyytymättömiä tilanteeseen. Hinnat ovat nousussa ja palkat pysyvät samalla tasolla, eli matalina. Vain 3 prosenttia kansalaisista luottaa poliittisiin puolueisiin. Yksi ongelma on virkamiesten korruptoituneisuus. Tänä keväänä myös täällä Liettuassa järjestetään eduskuntavaalit, joten nämä kysymykset ovat paljon esillä. Yksi ongelma on vanhenevan väestönosan kasvu ja lapsiluvun pieneneminen. Sosiaalityön kurssista (jolle olen osallistunut) vastaava professori oli ollut edellisellä viikolla edustamassa yliopistoa eräänlaisessa mietintätoimikunnassa, jossa pohdittiin, miten Liettuan lapsiluku saataisiin jälleen kasvuun. Kun häneltä oli kysytty mielipidettä tähän polttavaan kysymykseen, oli professori ehdottanut, että mitäpäs jos alkaisimme tukea lapsiperheitä enemmän, kuten Suomessa. Tällä hetkellä kun vanhemmilla ei ole varaa elättää perheitään. Jo lasten koulutus on iso kakku perheen tuloista. Mutta nämä valtaa tekevät olivat edelleen jankuttaneet, että niin niin, mutta miten saada maan lapsiluku kasvuun. Kauhuskenaariona professorimme näki Romanian tilanteen, jossa kansalaisia oli kehotettu tekemään lisää lapsia, ja kohta vanhemmat eivät enää pystyneet elättämään lapsiaan ja lastenkodit olivat pullollaan hylättyjä lapsia. Liettuasta edelleen lähdetään paremman leivän toivossa muihin maihin. Esimerkiksi tapaamani kaunasilainen tyttö Edita, kertoi isänsä elävän Italiassa ja työskentelevän siellä tarjoilijana. Hänen isänsä viettää Liettuassa aikaa keskimäärin vain kuukauden vuodesta. Myös Editalla on ajatuksena lähteä tekemään maisteriopinnot ulkomaille, Saksaan tai Englantiin, jossa on jo ennestään sukulaisia. Perheet ovat täällä siis aika hajallaan ja esimerkiksi piakkoin on ilmestymässä väitöskirja (Lapin yliopistoon?), jossa oli haastateltu isovanhempia, jotka ovat ottaneet lapsenlapsensa luokseen asumaan kun vanhemmat ovat lähteneet muualle Eurooppaan töihin. Täkäläisiä sosiaalityön jatko-opiskelijoita on osallistunut Lapin yliopiston sosiaalityön tutkijakoulutusohjelmaan, joten siksi epäilen, että kyseinen väitöskirja olisi myös tehty Lapin yliopistossa.         
Näin loppuun vielä voisin kertoa kansallistuntoa kohottavasta kokemuksesta täällä Kaunasissa heidän itsenäisyyspäivän aattoyönään. Tarinan ovat jo kuulleet kaikki he jotka ovat tämän tärkeääkin tärkeämmän sosiaalisen median jäseniä, mutta jaan sen nyt teidän muidenkin kanssa. Koska edellinen yökerhokokemus ei ollut mitenkään mukaansa tempaava, halusin kokeilla toista opiskelijoiden suosimaa paikkaa, joka tällä kertaa ei ollut yökerho, ja joka mukavasti sijoittui keskustaan. Niinpä minä ja muutama turkkilainen suuntasimme kello yhdentoista jälkeen Dzem Pubiin. Ja paikkahan oli tupaten täynnä itsenäisyyttään juhlistavia liettualaisopiskelijoita. Kärsivällisen jonotuksen jälkeen myös me pääsimme kokemaan tuon niin suositun joka tiistaisen karaokeillan. Karaokeilta poikkesi tosin hieman suomalaisesta. Takaseinälle oli valjastettu kokonainen skriini, jotta perimmäisimmänkin nurkanvaltaaja pääsi laulamaan mukana, ja laulajille oli varattu oikea stage esiintymistä varten. Esiintymislavan edessä oli tietenkin tanssilattia, jossa pystyi tanssahtelemaan karaokekipaleiden tahdissa. Olin jo lyömässä hanskoja tiskiin tämänkin illan suhteen, koska paikan pienuus suhteessa ihmismassaan ei oikein kohdannut ilmaa ja tilaa rakastavaa suomalaista. Ilta sai kuitenkin yllättävän ja sinivalkoista sydäntäni lämmittävän käänteen. Lavalle nimittäin kuulutettiin Juha. Ja kun en monen monta ukrainalaista tai ranskalaista Juhaa tunne, niin sieltä oli pakko ilmestyä jonkinmoinen suomipoika. Ja niin tekikin.  50 plus Juha veti oikein mukavasti kappaleen Sweet home Alabama, muunnettuna yleisöön vetoavaksi Sweet home Lituaana, ja muutama säe suomeakin mukana. Mutta tämä ilo ei loppunut tähän. Muutaman laulajan jälkeen lavalla nousi keski-ikäinen nainen blondattuine hiuksineen ja nahkatakkeineen. Vuoronsa saaneen esiintyjän nimi hukkui meluun, mutta ulkoisen hapituksen, lievän humalatilan ja hienoisesti mönkään menneen tulkinnan kappaleesta Let me entertain you, jälkeen oli muuta kuin varma, että kyseessä oli Sirpa Suomesta ja Tampereelta! Tämän jälkeen asia sai vielä varmempaa todistusaineistoa, kun Sirpa jäi höpöttelemään mikkiin kohtalaisen hyvällä englanninkielellä ja pyytelemään anteeksi suoritustaan, ja vetosi siihen, että hän oli jo 50 vuotta, ajatelkaa 50 vuotta. A) Vain suomalaiset pyytelevät anteeksi B) vain suomalaiset naiset purkavat viidenkympin kriisiään pukeutumalla kuin kaksikymppiset ja laulamalla karaokea. Odotankin omaa viidenkympin kriisiä. Koska minulla ei koskaan ollut murrosikää, tiedätte nyt, mistä minut löytää 21.10.2036. Mutta tämänkin jälkeen kerroin kaikille ylpeänä: ”Hei, noi on Suomesta!”
Loppukevennykseksi voisin kuitenkin kertoa, että heikkohermoisempien ei kannata lähteä Liettuaan vaateostoksille. Kaikki vaatteet mitä täältä olen ostanut ovat olleet kokoa L. Ja eilen alushousuostoksilla täytyi valita huosut kokoa XXL. Ja minä kun ajattelin, että ensimmäiset XXL-koon housut laitan jalkaan vasta siinä viisissä kymmenissä. Toki tiedän, että äidin perintönä saatu kookas takamus ei ihan istu slaavilaiseen muottiin, mutta olisi nyt XL-kin kuulostanut mukavammalta. Joten tänne shoppailulomaa suunnittelevat, ottakaahan rentoa mieltä mukaan niin saletisti natsaa!