Viime viikonloppuna vierailin kämppikseni luona Liepajassa, Latviassa. Hän meni sinne tekemään kolmeksi viikoksi käytännön harjoittelua. Se reissu olikin varsin avartava kokemus, mutta siitä ja muista kuluneen kahden viikon tapahtumista kerron vähän tuonnempana. Sen sijaan näin heti alkuun haluan purkaa tuntojani muutamasta minua ärsyttävästä paikallisesta ”piirteestä”. Ensimmäiseksi, autoilija on Liettuassa kuningas. Täällä suojatie tai vihreää valoa osoittava pylväs, eivät takaa turvallista kulkua jalankulkijoille. Suurempi riski minulla on täällä jäädä auton alle kuin tulla varastetuksi. Tästä kertoo jo puhdas tilastollinen fakta: vaaratilanteita liikenteessä 2, varkausyrityksiä 0. Täällä oikealle kääntyvä autoilija ei välitä suojatietä ylittävistä kulkijoista, vaikka jalankulkijoille palaa vihreä valo. Hän välittää vain siitä, että myös hänelle palaa vihreä valo. Tästä seurasi kohdallani vaaratilanne liikenteessä numero 1. Täällä autoilija ei myöskään pysäytä autoaan jalankulkijan ylittäessä suojatietä, vaan auto on jatkuvassa liikkeessä.  Tästä aiheutui vaaratilanne numero 2. Autoilijat eivät siis laske sitä mahdollisuutta, jos vaikka jalankulkija yllättäen liukastuisi. Tämän tajuttuani olen päättänyt ylittää suojatiet juosten. Tosin toisinaan iskee pohjalainen itsepäisyys, ja ihan kiusallani kävelen mahdollisimman hitaasti. Esimerkiksi keskustan halkovan kävelykadun leikkaa muutamasta kohdin ajokaistat. Näissä leikkauskohdissa erityisesti huomaa paikallisten autoilijoiden tavat. Isoista merkkivaloista huolimatta ajelevat he kuin ei kävelykadusta olisi tietoakaan. Ja keskusta-alueella hurjastellaan muutenkin kovilla nopeuksilla.

Jos liikenteessä kannattaa olla terävä pää ja ketterät jalat, niin kaupan kassalla saat jonottaa ja odottaa sitäkin kauemman. Tosin siihenkin hommaan suositellaan hyviä jalkalihaksia. Ja syy tähän löytyy paikallisesta tavasta punnita tuotteet vasta kassalla. Tätä tapaa ei kuitenkaan voi sanoa pelkästään liettualaiseksi sillä ainakin Venäjällä sekä muissa Balttian maissa, ja lieneekö Keski-Euroopassakin, ollut sama käytäntö. Hankalaa ja hidasta siitä tekee sen, että enää myymälän hyllyissä ei ole vain sitä yhtä ja samanlaista tavaraa kuten Neuvostoaikaan, vaan mandariinia ja omenaa saattaa olla vähintäänkin kolmea eri lajiketta ja kaiken lisäksi paikallisesta ruokakaupasta irtotavarana voi ostaa makeisia ja erilaisia sämpylöitä ja pullia. Niin siinäpä onkin kaupan kassalla hommaa arvuutella, että minkähän mandariinin koodin tähän nyt näpyttelisin. Välillä vilkaistaan ruutuvihkosta, että mikäs olikaan tämän baakkelsin kilohinta, ja jos ei löydy niin aina voi huikata takana olevalle kassalle ja toivoa josko hän muistaisi ulkoa. Ja siinä sen kun jono kasvaa, ja talvikamppeissa hikoillaan. Ei toimisi Suomessa kiireisille perheen äideille, ei. Mutta niille sadoille mummoille kyllä, jotka kassalta lähtevät punnitsemaan tomaattipussiaan, kun unohtui se lappu taas kerran. Toisaalta, nyt ymmärrän miksi ei yhdeltäkään myyjältä ole edes yhtä hymynkaretta irronnut. Ei kyllä minua hymyilyttäisi, jos jokaisen ostoksen kohdalla pitäisi selailla ruutuvihkosta jotakin numerosarjaa! Kaikkeen tottuu, mutta nämä kaksi seikkaa jaksavat minua vain ihmetyttää päivästä toiseen.

Arkisista asioista toisenlaisiin sfääreihin. Hienon tästä vaihdosta on tehnyt se, että olen tutustunut täällä opiskelijoihin, sellaisista maista, joista minulla ei ole ollut juuri mitään tietoa. Täällä on yllättävän paljon opiskelijoita Turkista ja Azerbaidzhanista, ja olen jopa muutamaan tutustunut vähän paremminkin. Samalla on oppinut asioita, joita ei ole tullut edes ajatelleeksi Suomessa, lintukodossa ollessaan. Reilu viikko sitten 25. ja 26. helmikuuta olivat kansallisia surupäiviä Azerbaidzhanille. Tämän tiedän siksi, että osallistuin azerbaidzhanilaisten opiskelijoiden järjestämään tilaisuuteen, jossa he kertoivat heidän kansaansa kohdanneesta tragediasta. Vuonna 1992 helmikuun 25. ja 26. päivänä toteutui Azerbaidzhanin Khojalyn maakunnassa kansanmurha Armenialaisten sotilaiden toimesta. Armenialla on edelleen miehitettynä osia Azerbaidzhanista ja maiden suhteet eivät erityisen hyvät ole. Täällä järjestetyn tilaisuuden tavoitteena oli kertoa tapahtuneesta ja kerätä paikalla olleiden nimet, jonkinlaisena todistuksena siitä, että hyväksymme kansanmurhan ja Armenian osallisuuden siihen. Läsnäolijoiden nimet lähetettiin myöhemmin Azerbaidzhanin hallitukselle, tai jollekin vastaavalle elimelle. Samanlaisia tilaisuuksia järjestettiin ilmeisesti kaikkialla päin maailmaa, missä azerbaidzhanilaisia opiskelijoita oli opiskelemassa. Laajempana tavoitteena kai oli kiinnittää maailman huomio Azerbaidzhanin ja Armenian tilanteeseen. Viimeiset viikot ovat siinäkin mielessä menneet hieman tummemmissa vesissä, sillä edeltävällä viikolla olin katsonut kansainvälisen sosiaalityön –kurssin ”kotitehtävänä” elokuvan Ruandan kansanmurhasta ja samalla iltalukemisena minulla on ollut kirja Liettuan juutalaisten kohtaloista. Ja tänään sama tematiikka jatkui uudella kurssilla, kun käsiteltiin totalitaristista hallintoa. Tottakai oma mielenkiintoni on ajanut minut näille vesille, mutta jotenkin nämä asiat tulevat todemmiksi kaupungissa, jossa 60─70 vuotta sitten todella oli juutalaisten työleirejä, tai kun tapaa ihmisiä, jotka ovat eläneet Neuvostovallan aikana, jonka isovanhemmat on karkotettu Siperiaan, tai joka on 3-vuotiaana seissyt vanhempiensa kanssa parvekkeella katsomassa, kun Armenian panssarivaunut ovat tunkeutuneet Azerbaidzhanin pääkaupunkiin Bakuun. Antaahan se perspektiiviä – enemmän kuin lintukodossamme Suomessa.  

Toisenlaista perspektiiviä antoi myös viikonloppureissu Liepajaan, Latvian rockmusiikin mekkaan, josta tulevat myös tämän vuoden Latvian euroviisuedustajat. Tosin toiseksi jäänyt ”Latvian Jari Sillanpää”, Lauris Reiniks olisi mukavalla rallatuksellaan saanut kämppikseni ja minun mielestä viedä voiton. Latvian reissun jälkeen minulle iski ensimmäistä kertaa ikävä Suomen kauniita ja ehjiä taloja. Miten kauniita vanhoja puutaloja Liepajakin oli pullollaan, mutta joita kenelläkään ei näytä olevan kiinnostusta ja/tai rahaa laittaa kuntoon. Yövyin Liepajassa kämppikseni vieraana hänen ”opiskelija-asunnossaan”. Asunto oli vanha, ehkä 50-luvulla rakennettu puutalo, jonka yläkerran neljä huonetta oli jaettu kahdeksan tytön kesken. Alakerrassa oli keittiö ja pesutilat sekä iso sali, joka toimi eräänlaisena vierashuoneena. Tytöt lämmittivät yläkerran huoneitaan puilla. Sähkölämmitystä ei ollut. Ainoastaan alakerran salissa, jossa me kaksi yötä nukuimme, oli patteri, joka loppujen lopuksi lämmitti ison huoneen niin, että kolmen täkin alla oli tarpeeksi lämmin nukkua. Mutta esimerkiksi keittiössä aamupalalla hengitys höyrysi mukavasti. En tiedä, miten he olivat tarjenneet asua siellä kovimmilla pakkasilla, sillä viikonloppuna päivälämpötila kuitenkin kohosi lähelle nollaa jopa plussan puolelle. Esimerkiksi ennen suihkuun menoa laitettiin sähköllä toimiva lämmitin puhaltamaan, että pesulle tarkeni mennä, ja valoja sammuteltiin sitä mukaa kun poistuttiin huoneesta. Tässä talossa oli kuitenkin uudet keittiön kaapit ja kylpyhuonettakin oli johonkin malliin rempattu, mutta esimerkiksi lattioille tai seinille tuskin oli tehty mitään vuoden -52. Tämän reissun jälkeen ymmärsin, miksi kämppikseni mielestä huoneemme täällä Kaunasissa oli ”luksuskämppä”. Onhan meillä lämmin lattia ja kylpyhuone. Nyt ymmärrän myös miksi hän käyttää koko ajan sisällä aamutossuja. Onneksi neuvoi minua ottamaan tohvelini matkaan. Suomalaisilla kun ei ensimmäisenä tule pakatessaan mieleen ottaa mukaan sisäkenkiä. 

Mutta yksi asia, mitä ei rahalla ja vauraudella mitata, on vieraanvaraisuus. Mitään minulta ei Liepajassa puuttunut, ja aamuisin kämppikseni keitti teet ja kokkasi minulle munakasta. Paluu Kaunasiin olikin sitten outo kokemus. Pieni huoneemme oli yhtäkkiä suuri ja tyhjä. Puolentoista kuukauden tiiviin yhteiselon jälkeen oli kummallista laittaa nukkumaan. Muutamana iltana hän jopa lauloi minulle latvialaisia tuutulauluja. Hänellä on kaunis lauluääni. Kuten edellisestä voi päätellä, tärkein syy täällä viihtymiseeni on loppujen lopulta latvialainen kämppikseni Austra. Nyt onkin seuraavat kolme viikkoa pärjättävä  ilman tätä hersyvää persoonaa. Onneksi päiviini täällä on tulossa lisää avartavia kokemuksia, sillä pääsen vierailemaan eri sosiaalityön käytännön paikoissa. Huomenna onkin ensimmäinen tutustumiskäyntini, joten siitä kuulette varmaan viikon kuluttua. Iki!