Alkuun haluan antaa pienen varoituksen sanan. Alun keveys on hämäävää. Tekstin edetessä ajaudun pohtimaan mm. vanhuspolitiikkaa ja sosiaalityön profession paikkaa 2000-luvun Liettuassa. Eli sinä lukija, joka et edes tiedä mitä sosiaalityö on, tai sinua ei kiinnosta tuon vertaa, niin silloin sinun erityisesti on jatkettava lukemista.

 

 

Aloitan.

 

 

 

Aika lailla kaksi kuukautta on nyt vierähtänyt Liettuan maalla. Koko sen ajan olen myös odottanut kevättä. Toki se nyt on jo lähempänä, kuin kaksi kuukautta sitten, mutta kylmä tuuli puhaltaa, vaikka plussa-asteista täällä on saanut nauttia jo muutaman viikon. Tosin paikallisten mukaan tämä talvi on ollut pisin ja kylmin pitkiin aikoihin. (Pakolliset sääkuulumisethan laitetaan postikortteihin, miksi ei siis blogiin?)

 

 

 

Mennyt kaksi viikkoa on vierähtänyt opiskelujen parissa niinkin vinhaan, ettei kämppikseni poissaoloa ole juuri kerinnyt huomata saati kaivata. Yllättävän haastavaa on ollut tämä englanninkielellä oleminen, eläminen ja opiskelu. Aivot käyvät ylikierroksilla ja illalla uni maistaa. Menneellä viikolla olen oppinut hyvinkin tärkeitä asioita kuten esimerkiksi sen, että Siperian työleireillä pysyi hengissä syömällä rottia ja neuvostovastaista propagandaa kannatti painaa muovikasseihin, jotka olivat siihen aikaan haluttua tavaraa Neuvostoliitossa. Vaikka välillä tuskailen juuri näiden kahden kurssin työmäärää, niin joka kerta luennoilta lähtee suomityttö huuli pyöreänä ja hieman sivistyneempänä. Ja niin tuhat kertaa mieluummin kulutan vaihtoaikaani luentosalissa kuuntelemassa tositarinoita Suuresta ja Mahtavasta Neuvostoliitosta, kuin Embassey –klubin tanssilattialla. Ote keittiössä käydystä keskustelusta: Joku: ”Hei Henna….Mikset sinä lähde Embassey-klubille koskaan? Minä: Hei sinä joku (en koskaan muista kenenkään nimeä ja kaikki muistavat minun nimeni) Joo kävin siellä - kerran. Se riitti.”  Mutta meitä on moneksi. Kokemushan se on sekin. Viettää neljä kertaa viikossa Embassey-klubilla. Varsinkin heille, jotka ensimmäistä kertaa ovat poissa kotoa, vanhempien valvovan silmän alta. Ja kokemuksiahan täältä ollaan hakemassa. Eikö?

 

 

 

Menneen kahden viikon aikana olen päässyt tutustumaan paikalliseen vanhussosiaalityöhön. Ensimmäinen vierailukäynti kohdistui kolmivuotiseen projektiin, jossa pyrittiin yhdistämään sosiaalityötä ja terveydenhuoltoa kotona asuvien vanhusten avuksi. Vierailukäyntini tosin toteutui heidän toimistollaan ja sosiaalityöntekijän kanssa käydyn keskustelun merkeissä. Tyttö (sosiaalityöntekijä) taisi olla minun ikäinen ja siinä vertailimme sitten Liettuan ja Suomen vanhustenhoitoa ja ilmeneviä ongelmia. Ja kovin samassa junassa ollaan. Yksinäisyys on iso ongelma myös Liettuassa. Lapset ovat muuttaneet kaupunkiin, tai viime vuosien talouskriisin vuoksi yhä useampi, ulkomaille. Toisaalta täällä Liettuassa ikääntyneet pyritään hoitamaan enemmikseen vielä kotona. Usein tapana on, kun ikääntynyt vanhempi (tai vanhemmat) ei pärjää enää kotona, muuttaa hän asumaan yhdessä lapsensa perheen kanssa. Tämäkään muutos ei välttämättä aina ole mieluisa, varsinkin jos maaseudun koti vaihtuu kaupungin kerrostaloasuntoon.  

 

 

 

Toinen ja kolmas vierailukäyntini olivat eräänlaisissa kaupungin palvelutaloissa Niissä pääsin tutustumaan niin tiloihin kuin asukkaisiinkin. Yllätykseni, sain kuitenkin huomata, että liettualaiset vanhukset asuivat näissä varsin hyvissä ja viihtyisissä oloissa. Ehkä olin odottanut jotain aivan kauheaa tai sitten minulle esiteltiin kaupungin parhaimmat palvelutalot. Tiedä häntä. Erotuksena suomalaisiin palvelutaloihin voisi ainoastaan mainita sen, että useimmiten ikääntyneet asuivat kahden hengen huoneissa jakaen yhteisen kylpyhuoneen. Niin kuin meillä suomalaisilla opiskelijoilla on vaikeuksia omaksua asuntolaelämää, niin varmasti yksityisyyttä rakastavilla suomalaisilla ikääntyneillä olisi vaikeuksia tottua tämänkaltaisiin asumisjärjestelyihin. Tosin toisen palvelutalon johtava sosiaalityöntekijä myönsi, että toisinaan sai olla selvittelemässä ristiriitoja ja eripuraa, kun kaksi ikänaista ei oikein sopinut saman huoneen seinien sisälle.

 

 

 

Toinen palvelutalo tai paikallisesti kutsuttu, sukupolvien talo, oli mielenkiintoinen toteutus. Saman katon alla, tosin eri kerroksissa, asui niin ikäihmisiä kuin vaikeista oloista tulleita nuoria yksinhuoltajaäitejä. Nuoret äidit opettelivat vuoden tai joskus useammankin, kodinhoitoa, lasten hoitoa ja sosiaalisia taitoja. Juhlapäiviä ja erilaisia tapahtumia järjestettiin yhdessä, niin että ikääntyneet pääsivät näkemään pieniä lapsia ja nuoret äidit, ”jos halusivat”, kuten sosiaalityöntekijä mainitsi, saivat kokemuksia ja neuvoja vanhemmalta sukupolvelta. Tietenkin myös kesäisin yhteinen piha-alue oli paikka kohtaamisille. Näin pyrittiin ehkäisemään sukupolvien välistä kuilua, jota yhteiskunta helposti tuottaa, varsinkin kun ikääntyneet asutetaan yleensä saman katona alle, muista erilleen. Toimintamuoto oli minusta todella mielenkiintoinen, mutta paljon siinä jää miettimisen varaa, toimiiko se käytännössä, ja toimisiko se Suomessa? Ei ehkä kaikille. 

 

 

 

Toisaalta laitosasumisen ja kotona asumisen yleisyydestä kertoo se, että näissä kahdessa kaupungin palvelutalossa oli yhteensä paikkoja 70 vanhukselle. Nämä olivat kaupungin isoimmat palvelutalot. Tämän lisäksi kaupungilla oli ilmeisesti muutama pienempi palvelutalo. Myös katolilainen kirkko tarjosi jonkinlaisia asumispalveluja, yksityinen sektori tuskin ollenkaan. Kaupungin asukasmäärään (yli 350 000) nähden tämänkaltaisen palvelun tarjoaminen on kuitenkin Suomen mittakaavaan nähden pientä. Toki kysyntää olisi, ja monet jonottavatkin ties kuinka pitkään. Mutta jos tilanne alkaa olla se, että Liettuan väestö vanhenee, kuten koko läntisessä maailmassa, hurjaa vauhtia, ja nuori väestönosa samaan aikaan muuttaa maasta ulkomaille töihin, eikä laitosasumisen paikkoja lisätä, ollaan Liettuassa ison ongelman äärellä.   

 

 

 

Isojen ongelmien äärellä ollaan myös monen muun asian suhteen. Vuoden 2008 puolella alkanut talouskriisi on alkanut hellittää, mutta jättänyt jälkensä. Erityisesti julkisten alojen palkkoja on leikattu rajusti. En tiedä mikä oli sosiaalityöntekijän palkka ennen talouskriisiä, mutta tällä hetkellä se on noin 1000 litaa (300 €) kuukaudessa. Vertailun vuoksi liettualaisten keskiansiot ovat 1500 litaa kuukaudessa. Sosiaalityöntekijöiden palkat ovat siis reilusti alle keskitulon, puhumattakaan palkan suhteesta koulutukseen. Sosiaalityöntekijä kun täälläkin on akateemisesti koulutettu yhteiskuntatieteiden kandidaatti tai maisteri. Täällä siis myös kandin papereilla on pätevä sosiaalityöntekijä, toisin kuin meillä Suomessa. Mutta täälläkin ammatin voi ja ehkä kannatta miettiä palkan suhteen. Minut blogini kautta löytäneet kuopiolaistytöt ottivat kaksi viikkoa sitten minuun yhteyttä. Olemme tässä jo muutaman kerran tavanneet ja vaihtaneet suomalaisia ajatuksia kaupungista ja Liettuasta – suomeksi. Tytöt ovat suuhygienistiopiskelijoita Kuopion ammattikorkeakoulusta ja tekevät täällä kolmen kuukauden harjoittelua. Heille puolestaan oli kerrottu, että suuhygienistit tienaavat Liettuassa 2000 litaa kuukaudessa, eli varsin mukavasti. Mutta kuten kanssaopiskelijani ja niin Suomen kuin Liettuankin sosiaalityöntekijät tietävät, sosiaalityö on kutsumusammatti – ja sitä sen täytyy erityisesti olla Liettuassa!

 

 

 

Tämän palkkaongelman myötä sosiaalityö kamppailee myös toisenlaisen ongelman parissa. Vertaillessani vierailujen yhteydessä suomalaista ja liettualaista sosiaalityötä selvin merkittävin ero oli siinä, että Liettuassa sosiaalityöntekijät tekevät paljon sellaista työtä, mitä Suomessa kuuluisi sosiaaliohjaajille, ja liettualaiset sosiaaliohjaajat puolestaan sellaista työtä, mitä Suomessa esimerkiksi lähihoitajat. Liettuassa sosiaalityöntekijät esimerkiksi juoksevat asiakkaan asioilla ympäri kaupunkia, hakevat lääkkeet, vievät lääkäriin, keräävät kaikkien vanhusten ostoslistat ja tuovat tarvittavat kauppatavarat, sekä ratkovat niitä huonetoverien välisiä riitoja. Tämän vuoksi 70 asukkaan palvelutalossa oli töissä johtavan sosiaalityöntekijän lisäksi 2 sosiaalityöntekijää ja 2 sosiaaliohjaaja, samassa vuorossa. Aluksi olin todella hämillään. Vau! Nyt on Liettuassa todella panostettu vanhussosiaalityöhön. Mutta nyt sanonkin, oi voi! Ehkä yksi syy matalaan palkkaukseen löytyy myös tästä. Toisen laitoksen johtaja puolestaan myönsi, että heillä sosiaalityöntekijät työskentelevät myös yövuorossa, jotta yölisien avulla heidän palkkansa saataisiin pidettyä sillä tasolla, että talossa voidaan ylipäätään pitää sosiaalityöntekijöitä. Kuitenkin selvää on, etteivät he öisin ainakaan sosiaalityötä tee. Professorimme mukaan työnjaon epäselvyys sosiaalialalla on iso pähkinä purtavaksi. Yksi ongelma muiden mukana on se, ettei useimmilla sosiaaliohjaajilla edes ole kolmivuotista ammattikorkeakoulututkintoa, toisin sanoen ei minkäänlaista sosiaalialan osaamista.  

 

 

 

 

Uskon, että tämä edellä mainittu pähkinä saadaan Liettuassa kuitenkin helposti purettua. Ainakin toissa viikonloppuna järjestetyiltä Kasimirin markkinoilta löytyi useammaltakin kauppiaalta kauniita pusia, sienen muotoisia pähkinänsärkijöitä. Nyt kun tarkemmin miettii, olisi ehkä pitänyt ostaa varmuuden vuoksi yksi semmoinen myös Suomeen viemisiksi. Sitä kun on tulevalla uralla varmasti vielä montaa pähkinää edessä. Tosin kyseisiltä markkinoilta tarttui käteen kyllä kaikkea muuta mukavaa. Pellavaa, posliinia, villapaitaa. Markkinat minun mieleeni, pelkkiä käsitöitä kilometrin pituisella kävelykadulla, eikä muovirihkamaa. Kahden viikon päästä lennänkin jo Suomeen teidän hetkiseksi iloksi, joten saatte arvailla, kuka saa ja mitä. Tässä erässä kun tuodaan jo tuliaiset. Siis iki!